"Geyser, I can boogie!" eli rillit vinossa Reykjavikissa

Hlynur on islantilainen peräkammarinpoika. Äiti on lesbo ja isä juoppo, ja sosiaaliturva on iloinen asia. Antisankari on ehtinyt kolmekymppiseksi eikä oikein tiedä mitä muuta tehdä elämällään kuin kylpeä, surffata internetissä, hillua baarissa ja katsoa naisten jumppavideoita. Hlynurin äiti on rakastunut flamenco-opettajaansa (Victoria Abril), muttei tule kaapista ulos vasta kun Hlynur on ehtinyt räjäyttää uuden vuoden käyntiin espanjattaren kanssa.

Vaikka tämä ei ole juutalainen newyorkilaisperhe, niin samoja poikuuden ongelmia tässäkin ratkotaan kuin Woody Allenilla. Erona on tietysti se, että siinä missä Allenin hahmot höpisevät jatkuvaa hermostunutta itseanalyysiään, Hlynur ei kauheasti puhu, vaan lähinnä törmäilee tilanteesta toiseen. Kerronta on jouhevaa, dialogi nasevaa ja päähenkilöt sopivan sympaattisia, niin että välillä naurattaa ihan ääneen, toisin kuin joissakin Allenin muka-komedioissa.

101 ReykjavikHallgrímur Helgasonin samannimiseen kirjaan perustuva 101 Reykjavik on visuaalisesti kiehtovaa katsottavaa ilotulituksineen, kauniine ihmisineen ja islantilaisine lumimaisemineen. Lisäksi täytyy antaa pisteitä lavastuksen hupaisista yksityiskohdista - niissäkin on omaa komediaansa. Tunnelma on surkuhupaisan talvinen ja nenät punaisia. Oman osansa saagaan tuo lähes jatkuvasti taustalla pumputtava tekno. Soundtrack on saanut paljon kehuja, mutta joitakin katsojia se epäilemättä häiritsee. Tulee mieleen, että elokuvan tekijät ovat halunneet osittain ratsastaa sillä suosiolla, jonka Reykjavikin bailuominaisuudet ja napapiiriromantiikka ovat saavuttaneet mm. Lontoon trendipiireissä.

On muuten mielenkiintoista, kuinka joissakin nimenomaan pohjoismaisissa elokuvissa saavutetaan hienovireinen kämäisyyden ja raikkauden liitto. Tässäkin ryypätään hikisissä ja savuisissa olosuhteissa ja koetaan rumaa krapulaa, mutta kun ulkona on narskuvaa lunta ja villapaitaiset blondit vilahtelevat kuvassa sykkivä tekno taustallaan, on loppuvaikutelma ihmeen virkistävä. Koko elokuvassa on jotakin viehättävän autenttista, kotikutoista ja rentoa. Homma tuo myös mieleen meillä (ilmeisesti) vain televisiossa nähdyn irlantilaiselokuvan Looking for Finnbar, jossa irkkupoika etsii parasta kaveriaan Pohjois-Ruotsin tuntureilla ja törmää mm. tangoa harrastaviin suomalaisiin. Tällainen rujohko arktinen runous tuntuu piristävältä verrattuna amerikkalaiselokuvista liiankin tuttuun Disney-hygieniaan. Yleensäkin voisi sanoa, että liian harvassa elokuvassa maataan lumessa selällään ja käytetään rumia kalsareita.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3,5 / 2 henkilöä