Kaikkeuden enkelit valkokangas

Einar Már Gudmundssonin palkittuun romaaniin perustuva Kaikkeuden enkelit on vaikuttava elokuva. Kirjailija on itse tehnyt elokuvan käsikirjoituksen, mikä tekee juonesta vahvan, mutta myös paikoin monimutkaistaa rakennetta. Elokuvassa tasapainoillaan vakavan aiheen ja mustan huumorin, selkeyden ja sekavuuden sekä elämän ja kuoleman välillä. Islannin pienet elokuvapiirit ovat onnistuneet työssään jälleen kerran.

Kaikkeuden enkelit kertoo Paulista (Ingvar E. Sigursson), joka sairastuu skitsofreniaan epäonnistuttuaan rakkaudessa ahdistavan ympäristön puristuksessa. Mielisairaalassa hän tapaa moninaisen joukon syrjäytyneitä, jotka ovat kukin tahollaan joutuneet syöksykierteeseen normaalielämässä. Juoni seuraa Paulin ja muiden kamppailua normaalin ja epänormaalin häilyvällä rajalla.

Elokuvan vahvuus perustuu kirjavaan henkilögalleriaan, jonka kautta tematiikka avautuu katsojalle. Henkilöistä ei kerrota paljoakaan, he ovat saarekkeita keskellä kaoottista yhteiskuntaa. Kukin henkilöistä näkee maailman ja sen ongelmat eri silmin. Yksi uskoo kohtalonsa olleen sinetöity jo syntymähetkellä, koska tuona päivänä Islanti liittyi Natoon, toinen esiintyy ajoittain Hitlerinä ja kolmas säveltää Beatles-klassikoita ja lähettää niitä telepaattisesti ystävilleen Liverpooliin. Tämä värikäs joukko on runollisessa yksinkertaisuudessaan myös aidosti syvällinen. Asennot, ilmeet, eleet ja yksinkertaiset lauseet tekevät näistä henkilöistä osuvia elämän kriitikoita.

Paikoitellen elokuva seuraa ehkä liiankin orjallisesti alkuperäistä romaania ja sortuu hieman jäykkään rakenteeseen. Kerronnan yksityiskohtaisuus haittaa tunnelman luomista ja jotkut kohtaukset jäävätkin irrallisiksi teemojen kehittelyssä. Parhaimmillaan elokuva on mielisairaalakohtauksissa, joissa todellinen viisastenkerho kokoontuu analysoimaan maailmaa. Kuvakulmat ovat tarkkaan harkittuja ja tämä visuaalinen koherenssi auttaa luomaan tunnelman, joka välittää katsojalle sekä kärsimyksen että huumorin.

Islantilaiset näyttävät omaavan ihmiskuvauksen taidon. Tästä on hyvänä esimerkkinä myös Baltasar Kormákurin (elokuvan Óli-Beatle) 101 Reykjavik. Pienillä elementeillä henkilöhahmoista saadaan vaikuttavia ja syviä, minkä varaan elokuva on hyvä rakentaa. Kaikkeuden enkeleissä ei missään vaiheessa peitellä elämän raadollisuutta, mutta loistavilla oivalluksilla ahdistus saa ironialla kyllästetyn kritiikin sävyn. Tässä elokuvassa musta huumori toimii yhdistäen samalla skitsofreeniseen mielenmaiseman ilot ja surut.