Tusinatrokari
Vaikka lippukassat saattavat olla eri mieltä, ovat eurooppalaisten elokuvien Hollywood-filmatisoinnit käytännössä aina turhia tuotantoja. Baltasar Kormákurin (Reykjavik 101) islantilaisalkuperäisteoksen Reykjavík-Rotterdamin (2008) pohjalta Yhdysvalloissa ohjaama trilleri Salakuljettaja ei tee tähän poikkeusta.
Jenkkifilmatisoinnissa Reykjavik–Rotterdam -kaupunkipari on vaihtunut New Orleansiin ja Panama Cityyn. Muuten kuvio on sama, turvabisnestä pyörittävä entinen salakuljettaja Chris (Mark Wahlberg) joutuu lankopoikansa huumesekoilujen vuoksi viimeiselle keikalle. Kamalaa klisettä siis, mutta genre-elokuvissa toteutus ratkaisee.
Valitettavasti Salakuljettaja on juuri niin tylsä kuin referaatti antaa odottaa, pelkkä toimintakohtausten ympärille kasattu sotkuinen juoni sekä kasa epäuskottavia henkilöhahmoja. Naispääosan (Kate Beckinsale) tarkoitus on ainoastaan näyttää kauniilta, eikä Wahlbergin supersankarisalakuljettajastakaan kauheasti syvyyttä löydy. Chrisin rikoskumppanin (Ben Foster) silmissä on sentään aitoa epätoivoa.
Henkilöistä lähtevä siloteltu sieluttomuus vaivaa koko elokuvaa. Toimintakohtaukset ovat tiukkoja, mutta tulitaistelujen seuraukset epäuskottavia. New Orleansin ja Panaman lähiöt ovat visuaalisesti rosoisia, jopa vaarallisia, mutta Salakuljettajalle pelkkiä lavasteita. Muun muassa Paul Greengrassille kuvanneen Barry Ackroydin ensiluokkaisesta kameratyöskentelystä olisi Kormákurin pitänyt saada irti muutakin kuin mukarealismia.
Elokuvan mielikuvituksettomuuteen tuovat piristystä ainoastaan rahtilaivalle sijoittuvat episodit. Harvoin elokuvissa tarkasteltu kelluva mikrokosmos avautuu Salakuljettajassa ehkä pinnallisesti ja ohimennen, mutta hierarkioineen ja rutiineineen uskottavasti. Juuri ahtaissa tiloissa kuvatut laivakohtaukset ynnä muutamat takaa-ajot Panamassa osoittavat, että Kormákur saa aikaan tiivistunnelmaista toimintaelokuvaa.
Käsikirjoitukseen Salakuljettaja kuitenkin kaatuu. Rikoskeikan juonenkäänteet ovat veijariloppuun asti toimivia, mutta eivät pelasta elokuvaa toiminnan ympärille kyhätyltä ohuelta draamalta tai hengettömiltä henkilöhahmoilta. Kai tämä tusinaviihteestä käy, mutta rikosleffadiggarin kannattaa harkita kahdesti, josko alkuperäisteos olisi palkitsevampaa ajankäyttöä.
Toimituskunnan keskiarvo: 2,5 / 2 henkilöä
Seuraava:
Vares – Uhkapelimerkki
Toteutus on samaa puolihuolimatonta tusinatavaraa kuin aiemmissakin Törhösen ohjaamissa Vareksissa, mutta tällä kertaa tarina kantaa paremmin.
Edellinen: Kohta 18
Maarit Lallin ensimmäinen pitkä elokuva on puhutteleva läpileikkaus tämän päivän nuorten miesten elämästä.