The Oath kotikatsomo

Islantilaisohjaaja Baltasar Kormákur on tehnyt uraa Hollywoodissa, mutta parhaat elokuvansa hän on ohjannut kotimaisemissa. Tarinoiltaan ja teemoiltaan yleismaailmallisissa elokuvissaan Kormákur on taitavasti hyödyntänyt islantilaisia erityispiirteitä aina miljööstä hahmokuvauksiin esikoisteoksestaan 101 Reyjkavik (2000) lähtien.

Vuorikiipeilyelokuva Everestin (2015) jälkeen Kormákur on jälleen palannut kotisaarelleen ja jännärin pariin. Rikospaikka Jar Cityn (2006) etäisesti mieleen tuovassa The Oathissa Kormákur näyttelee itse pääosaa, sydänkirurgi Finnuria, joka ajautuu hankalalle polulle auttaessaan tytärtään. Aikuinen Anna on lyöttäytynyt yhteen huumediilerin kanssa eikä anna isänsä tai muiden auttaa itseään. Viranomaisten ollessa kädettömiä Finnur alkaa ratkoa tilannetta itse kyseenalaisin keinoin.

Kormákurin kerronta on vakaan sujuvaa ja kauneutta ankeudesta hakeva estetiikka muistuttaa suomalaista marraskuuta. Ohjaajan realistiseen ja skandinaavisista rikosjännäreistä tuttuun konstailemattomaan tyyliin on helppo hypätä mukaan. Islantilaiset nyanssit erottavat Kormákurin kädenjäljen pohjoismaalaisista virkaveljistään ja elokuvallisesti The Oath jatkaa ohjaajan tunnistettavalla linjalla.

The Oathin tarina on kuitenkin turhan geneerinen. Lapsensa takia kaikkensa tekevä vanhempi on niin kaluttu aihio jännäreissä, että asetelmaan olisi pitänyt puhaltaa jotain uutta. Psykologisesti kiinnostava asetelma on pedattu Finnuriin, joka joutuu ison henkisen myllerryksen keskelle valintojensa edessä, mutta jostain syystä päähenkilön psyykettä ei sen enempää avata tai syvennetä. Henkinen taisto jää pinnalliseksi suorittamiseksi, mikä on osin seurausta Kormákurin omasta pääosasta.

Oudon etäiseksi jäävän Finnurin tekoja ohjataan lajityypin tutuilla konventioilla, joiden ansiosta katsojan on turhankin helppoa asettua epätoivoisen isän puolelle, vaikka tarjolla on koko ajan isän toimien mielekkyyttä ja myös moraalista oikeutusta kyseenalaistavia sivujuonteita, joiden annetaan kuivua kokoon. Kormákurin elokuvalta olisi odottanut enemmän.

Toisaalta jännärien peruskaurassa kyse on toimivasta teoksesta, jossa lakoninen toteavuus tekee selvän pesäeron hollywoodilaiseen paisutteluun. The Oathissa on samaa hypnoottista alakuloa, joka erotti Syvyyden (2012) monista muista uskomattomista selviytymistarinoista. Kormákurin elokuvissa hahmoja tuntuu johdattavan enemmän elämän kohtalonarpa kuin käsikirjoittajien tarve vastata katsojien odotuksiin. Se kertoo jo katsomisen arvoisesta elokuvasta.