Good Night, and Good Luck. valkokangas

Todetaan heti alkuun, että George Clooneyn ohjaama Good Night, and Good Luck. on hyvä elokuva. Se ansaitsee taatusti jokaisen ehdokkuuden ja palkinnon, jonka on tähän asti kerännyt muun muassa Venetsian elokuvajuhlilla ja tulevissa Oscar-mittelöissä. Tullessaan Suomen ensi-iltaan sen sananvapautta, sekä median ja valtiovallan suhdetta sivuava aihe on myös sattumalta Euroopassa ajankohtainen.

Clooney on käsikirjoittanut yhdessä Grant Heslovin kanssa tositapahtumiin perustuvan kertomuksen ammatillisen moraalinsa ohjaamasta televisiojournalistista, Edward R. Murrow’sta (David Strathairn), jonka televisioraportit olivat olennaisena osana kaatamassa kommunistivainoistaan tunnettua senaattori Joseph McCarthya. Elokuva tapahtumat keskittyvät muutamaan kuukauteen, joiden aikana CBS-televisioyhtiön sisällä tehdään raskaita päätöksiä siitä, mitä materiaalia ruudussa näytetään ja mitä ei. Lopputulosta ei kukaan osaa ennustaa, mutta eteenpäin mennään, jotta asioiden todellinen laita tulisi ilmi. Murrow’n tukena on omistautunut tuotantotiimi.

Ikuinen poikamies ja naistenlehtien kansien komistus George Clooney osaa ohjata, käsikirjoittaa ja älyää pysyä tarpeeksi poissa kameran edestä, vaikka tekeekin yhden elokuvan keskeisistä rooleista. Clooneyn esikoisohjaus Salaisen agentin tunnustukset (Confessions of a Dangerous Mind, 2002) lupasi jo paljon, mutta Good Night, and Good Luck. on eliittiteos: asiallinen, itsensä vakavasti ottava ja silti niin intensiivinen, että lopputekstit tulevat yllätyksenä. Tekijän tiukkaan näkökulmaan saattaa vaikuttaa se, että Clooney on työskennellyt alunperin itse televisiojournalistina.

Elokuvasta on vaikea keksiä pahaa sanottavaa, sillä se toimii myös tyylinsä puolesta. Mustavalkoisuus on valinta, joka edesauttaa arkistomateriaalin yhdistämistä juuri kuvattuun materiaaliin. Ajallinen kuilu häviää paitsi valkokankaalla, myös temaattisessa jatkumossa. Murrow’n journalistinen ideaali kuuluu yhtä lailla meidän päiviimme, vaikka näköradio onkin jo lähes kokonaan menetetty viihdeohjelmille. Ajattomuutta korostavat upeaäänisen Diane Reevesin jazz-lauluosuudet, jotka saattelevat yömyöhään työtään tekeviä toimittajia kotimatkalle ja katsojan rauhallisen odottavaan tilaan.

Clooney valitsee tarkkaan mitä näyttää, eikä aliarvioi katsojaansa piirun vertaa. Good Night, and Good Luck. onkin pitkälti toteava elokuva. Näyttelijöidensä ja hallitun ohjauksen kautta siihen latautuu kuitenkin melkoinen määrä tunteita. Esimerkiksi paljon puhuvien katseiden kautta kuvattu, kahden toimittajan välinen kielletty rakkausavioliitto nousee esiin juuri sopivasti. Yksityiselämään ei juuri muuten puututakaan, mutta henkilöistä piirtyy esiin silti täyteläinen kuva, ei vähiten Strathairnin vähäeleisen suorituksen myötä. Murrow’n jatkuvasta tupakanpoltosta kasvaa lähes synonyymi pään sisällä tapahtuvalle kiivaalle ajattelulle.

Murrow’n saarnaama viesti oli 1960-luvulla lyhykäisyydessään seuraava: viihteellisen valolaatikon aseman sijaan televisiota voidaan käyttää tietämättömyyttä, välinpitämättömyyttä ja suvaitsemattomuutta vastaan. Kyseessä on vahva väline, jonka käyttötavan ratkaisee ihminen itse. Siinä olisi miettimistä monelle tämän päivän yleläisellekin.