Burn After Reading valkokangas

Jylhän Menetetyn maan jälkeen Joel ja Ethan Coen ovat palanneet tutummille, mutta ei kuitenkaan kuluneille urille. Burn After Reading on tyyliltään paljon lähempänä muita Coenien elokuvia kuin tuo tuotannosta erottuva totinen länkkäri. Screwball-vaikutteet ovat jälleen pinnassa, ja juoni perustuu väärinkäsityksiin jopa enemmän kuin veljesten debyytissä Blood Simple (1984).

Pohjimmiltaan tätä voisi sanoa veijari- tai vakoilukomediaksi, jossa tavikset sekaantuvat suuren koneiston toimintaan. Elokuva sijoittuu Washingtoniin, valtapelien keskukseen. Keskeisenä tapahtumana kuntosalilla työskentelevät tomppelit saavat käsiinsä cd:n, minkä he luulevat sisältävän huippusalaista informaatiota ja yrittävät tienata sillä. Asiat eivät tietenkään mene niin kuin pitäisi, ja varsin inhimillisillä puutteilla varustetut henkilöt sotkeutuvat toistensa elämään tietoisesti ja tietämättään.

Väärinkäsitykset kasautuvat, mutta piinaavan jännityksen sijasta lopputuloksena on hulppean absurdia huumoria. Coenit ovat onnistuneet pitkän tauon jälkeen erinomaisesti omintakeisissa hahmoissa ja pulppuavassa dialogissa. Elokuva onkin ensimmäinen veljesten omaan tarinaan perustuva komedia sitten Voi veljet, missä lienet -hassuttelun (2000).

Tämäntapaiset farssit elävät ja kuolevat yksityiskohdissa. Burn After Reading elää, vahvasti. Musiikki on kuin parhaastakin John Grisham -filmatisoinnista, mikä tässä kontekstissa antaa tapahtumille oman vivahteensa. Parodiasta ei kuitenkaan ole kyse missään vaiheessa. Edellä mainittujen asioiden lisäksi nappiin ovat menneet myöskin näyttelijävalinnat ja -suoritukset. Etenkin George Clooney ja Brad Pitt pääsevät irrottelemaan, ja tämän osaston kruunaa John Malkovichin näyttelemä raivoisa CIA-analyytikko.

Burn After Reading ei siis parodioi vakooja- ja agenttielokuvia, mutta sitä on herkullista peilata genren edustajia vasten. Taviksista ei kuoriudu elokuvan edetessä supermiehiä, vaan he pelkästään tunaroivat hamaan loppuun asti. Eikä se koneistokaan ole niin kiinnostunut näistä oman elämänsä agenteista.

Kun yksityiskohdat ovat hallussa ja kokonaisuus ei leviä yksittäisiksi sketseiksi, on Burn After Reading onnistunut komedia. Elokuvaa käsikirjoitettiin Menetetyn maan tekemisen aikaan. Ehkä luulen omiani, ehkä en, mutta hitusen samankaltaista tunnelmaa tässäkin elokuvassa loppujen lopuksi on. Tyyliltään elokuvat tietysti eroavat kuin yö ja päivä. Kummassakin hahmoja motivoi ahneus ja omaan elämäänsä tyytymättömyys, mikä toisaalta ei ole harvinaista Coenien muussakaan tuotannossa.

Francis McDormandin hahmoa lukuun ottamatta kehenkään ei samastu, eikä se varmasti ole ollut tarkoituskaan. Täysin ulkopuolisena on helpompi nauraa muiden tyhmyydelle.