Oh, Canada kotikatsomo

Oh, Canadassa (2024) ohjaaja-käsikirjoittaja Paul Schrader on Maalaispapin päiväkirjaa (Journal d'un curé de campagne, 1951) mukailevan elokuvatrilogiansa jälkeen tarttunut Russell Banksin romaaniin Foregone (2021). Siinä valokeila kohdistuu elämäänsä muistelevaan ja syyllisyyden painamaan yhteiskunnalliseen dokumentaristiin Leonard Leo" Fifeen (Richard Gere/ Jacob Elordi), joka on kuolemassa syöpään.

Muistojen häilyvyys sairaan vanhuksen mielessä sekä vaikeat perhesuhteet rinnastavat teoksen Florian Zellerin elokuvaan Isä (The Father, 2021). Schraderin lähestymistapa aiheeseensa ja päähenkilöönsä on kuitenkin monitulkintaisempi sekä kriittisempi. Teemoiltaan kiinnostava Oh, Canada kadottaa osittain punaisen lankansa matkalla Yhdysvalloista rajan yli Kanadaan.

Vanhan Leon (Gere) elämän kipukohdista kerrotaan fragmentaarisen muistelun kautta, jota kehystää hänen entisten oppilaidensa Dianan ja Malcolmin (Victoria Hill ja Michael Imperioli) nykyhetkessä toteuttaman haastattelu dokumenttielokuvaansa varten. He hyödyntävät haastattelussa mentorinsa kehittämää tekniikkaa puhumisesta suoraan kameralle pimennetyssä huoneessa, mitä kuvaillaan realistiseksi lähestymistavaksi, mutta joka luo tilanteeseen ennemmin epäaidon vaikutelman.

Kertojaääneen avaamassa menneisyydessä ollaan vuoden 1968 Virginiassa. Vietnamin sodan kiihtyessä nuori Leo (Elordi) saa työtarjouksen rajan läheisyydessä olevasta Goddard Collegesta Vermontista. Perhe-elämä jää traumaattisen kokemuksen jälkeen toissijaiseksi, kun vapaan taiteilijan elämä Kanadassa alkaa houkuttaa nuorta miestä enemmän. Taustalla painaa lisäksi kutsuntojen myötä pakolliseksi tullut sotilaspalvelus.

Kaksoisroolissa Elordi ja Gere vaihtuvat useasti kohtausten välillä ja jopa niiden sisällä, millä pyritään ilmaisemaan miehen elämänvaiheiden ja muistojen toisiinsa sekoittumista. Miesten puhetyyli on ällistyttävän yhteneväistä, vaikka heidän muu olemuksensa ei muistuta toisiaan. Nykyhetkessä arvostetun dokumentaristin haastattelu on elokuvan heikoin osuus, jossa Geren näyttelijäntyö saattohoitopotilaana on paikoin realistisuudessaan koskettavaa, mutta myös ylinäytellyn myötä töksähtelevää.

Sympaattinen Elordi (erityisesti pinnalla uuden Humiseva harjun myötä) sopii hyvin elämänsä suunnan kanssa kamppailevan nuoren Leon rooliin, joka kuitenkin paljastuu toimissaan itsekeskeiseksi taiteilijan urasta haaveilevaksi naistenmieheksi. Elordin ilmaisema nuoruuden epävarmuus toimii vastapainona Geren vuosikymmenten tuomalle karismalle. Uma Thurmanin esittämä Emma-vaimo on haastattelukohtauksissa kerronnan emotionaalinen sydän, jota aviomiehen elämän paljastukset järkyttävät, mutta eivät saa murtumaan.

Sairaan ja syyllisyyttä potevan miehen syntientunnustuksena Oh, Canada on rinnakkaisteos, peilikuva, aiemmalle Schraderin ja Geren yhteistyölle, nuoruutta ja materialistisuutta ylistäneelle American Gigololle (1980). Schraderin mielenkiinto on jälleen miehisessä syyllisyydessä ja sen purkamisessa, tällä kertaa dokumentaarisen kuvauksen välityksellä, jonka keinotekoisuus tuodaan musertavasti ilmi.

Useita aikatasoja sekoittava elokuva hyödyntää tyylissään näitä erottavaa kuvasuhdetta, väri- ja mustavalkokuvausta sekä pehmeämpää filmiestetiikkaa. Leon uran kautta dokumenttien tekemisen teoriaan päästään vain pintapuolisesti painotuksen ollessa ennemmin niiden tekijöiden eettisessä vastuussa. Kanadan kansallislaulun ”O Canadan” versiointeja hyödyntävä soundtrack on lähinnä unenomaista aikakautta tunnelmoivaa.

Amerikkalaisen kulttuurin ja Vietnamin sodanvastaisuuden kuvana aukeava elokuva painottuu Leon naissuhteisiin sekä taiteellisiin ambitioihin, mutta jää valitettavan hajanaiseksi. Velvollisuudentunto perheestään huolehtimiseksi ja maansa puolustamiseksi ovat koko elämän läpi leikkaavina traumoina läsnä, mutta lopulta Leon hajoavan mielen sisälle ei päästä syvemmin vaan totuus paljastuu enemmin muiden henkilöiden suhtautumisessa häneen.

Oh, Canada on ristiriitainen kokonaisuus. Vanhuuden, syyllisyyden sekä häilyvän muistin teemoiltaan monipuolinen ja kiehtova, mutta vaihtuvilta aikatasoiltaan hajanainen sekä lopulliselta sanomaltaan epämääräinen. Nykyinen kulttuurihenkilöiden muuttopako Yhdysvalloista luo aiheeseen omanlaista ajallista siltaa. Oh, Canada on kuin kuvaamansa dokumentaristin muistelu sen jäädessä harhailemaan jonnekin fiktion ja inhimillisen totuuden rajamaille.