Cloverfield kotikatsomo

Vihjeitä netissä, salaperäisiä kuvia, tekstinpätkiä sekä umpikujia tiedon valtateillä. Kohua, huhua, disinformaatiota – ärsykkeitä, jotka saivat ihmiset muuttumaan passiivisista mainosten vastaanottajista aktiiviksi mainosten etsijöiksi. Cloverfieldia voidaan pitää parhaana vertaistensa joukossa yhdessä asiassa, ja se asia on viral marketing -kampanjointi.

Tulevasta elokuvasta ei aluksi tarjottu mitään infoa, vaan sille yritettiin luoda alusta alkaen mystistä kulttimainetta fiktiivisten MySpace-sivustojen, kuvitteellisten yritysten ja epämääräisten videoklippien avulla. Itse teos, muka omalla kannettavalla nauhurilla tallennettu ja tosi-tv-tyylikeinoja hyödyntävä teos ei ole itsenäinen kokonaisuus vaan vain eri mediaan siirtynyt jatke mysteerille, elokuvallinen piste i:n päälle.

Äskeisessä lauseessa myös kiteytyy pähkinänkuoressa koko Cloverfieldin ongelma, varsinkin jos katsoja ei ole langennut nettimarkkinoinnin uhriksi tai ole vakuuttunut siitä, että YouTube-henkinen rosoinen näennäisitseilmaisu olisi automaattisesti sisällöntuottamisen korkein veisu. Kun keisarin uusia vaatteita katsoo tarkemmin, havaitsee, ettei keisarilla ole vaatteita lainkaan.

Riisuttuna ylimääräisestä kuorrutuksesta Cloverfield on köykäinen Godzilla-pastissi, joka syytää hirviökauhuelokuvissa käytettyjä halpoja kliseitä turruttavaan tahtiin. Se, että nähtävä kuvamateriaali on muka peräisin yhdestä ainoasta, luonnollisesti tarkkaan brändätystä videokamerasta, on lähinnä veruke kömpelöille aasinsilloille ja draaman kaaren ammottaville murtumille.

Kasa evvvk-henkilöhahmoja viettää yhden tusinamiehen läksiäisiä, kun kaupungilla alkaa sattua ja tapahtua. Käsikameralla taltioidut, koiperhosen keskittymiskyvystä kertovat nopeat biletyskatkelmat vaihtuvat teennäiseksi säntäilyksi, jonka ainoana etuna on, että epäluonnolliset henkilöhahmot tulevat ja menevät niin ripeästi, ettei heidän onttoon dialogiinsa ja pökkelöön patsasteluunsa ehdi kiinnittää liikaa huomiota. Bonusta elokuva saa myös lyhyestä kestostaan, sillä vartin lopputekstit pois lukien teos kestää noin 72 minuuttia.

Blair Witch Project (1999) yritti aikanaan vastaavaa pyrkiessään luomaan kauhua surkealaatuisella käsikameralla, tärinöillä ja kuvaruudun ulkopuolisilla säikyttelyillä. BWP oli haukotuttavan tylsä tekele, jonka vaarat metsässä lähinnä naurattivat ääneen jokaista katsojaa, joka koskaan on ollut suomalaisella mökillä yötä. BWP:n puolustukseksi voidaan kuitenkin mainita 60 000 dollarin rautalankabudjetti ja ensikertalaisten amatööriasenne. Heppoiseksi kotivideoksi teos oli siedettävä, toisin kuin 25 miljoonan dollarin liskojen yö.