Veteen piirretty viiva kotikatsomo

Vajaan kahden vuoden aikana on valmistunut kolme merkittävää elokuvaa toisesta maailmansodasta puhki kuluneen lajityypin 90-luvun uudistamisprosessissa. Steven Spielbergin verinen Pelastakaa sotamies Ryan avasi portit ja perässä seurasivat Terrence Malickin Veteen piirretty viiva ja ilahduttavasti kotimaisena tuotantona varsin kovassa sarjassa Olli Saarelan Rukajärven tie. Näistä kolmesta Malick oli se, joka - ehkä odotetustikin - sanoutui ehdottomimmin irti lajityypin kaavoista. Kahdenkymmenen vuoden tauon ja kahden 70-kuvulla tehdyn mestariteoksen, Julman maan (1973) ja Onnellisten ajan (1978), jälkeen mystisyyteen verhoutunut ohjaajalegenda valmisti koko ajan paisuneen huhumyllyn saattelemana epäsovinnaisen ja lajityyppikonventioita rikkovan taideteoksen, minkä jälkeen hän vetäytyi tapansa mukaan takaisin piiloonsa mitenkään selittelemättä tekemisiään.

Guadalcanalin valloituksesta kertova Veteen piirretty viiva ei ole helppo elokuva. Sen tyyli, henkilökuvaus ja rakenteellinen ratkaisu tuskin miellyttävät perinteisen sotaelokuvan muottiin tottunutta katsojaa. Malickia on pilkattu esimerkiksi "päivälehtiaforismien" viljelystä, mutta miksi edes yrittää pukea sodan järjen ylittävää hulluutta arkikielen ilmaisuiksi. Se on aivan yhtä naiivia, minkä todistivat jo Kubrickin eksyneet sotilaat tv-kameran edessä Full Metal Jacketissa (1987). Kieltämättä Veteen piirretty viiva on raskas, ristiriitainen ja filosofisilla pohdiskeluilla lastattu järkäle, mutta kuten Coppolan Ilmestyskirja Nyt (1979) myös Malickin visio elää omista ristiriitaisuuksistaan, jotka saavat elokuvan elämään aina uudelleen ruokkien uusia ja taas uusia tulkintoja.

Kaikesta rönsyilystään huolimatta Veteen piirretty viiva on kuitenkin rakenteeltaan suorastaan pelottavan johdonmukainen ja muodoltaan puhdas. Elokuva liikkuu jatkuvasti kahdella tasolla: on ylempi filosofinen, ajatusten taso ja alempi, verenkarvainen ja kokemuksellinen ruohonjuuritaso. Kummatkin kerronnan tasot puhuttelevat jatkuvasti toisiaan ja rajaa niiden välille on vaikea vetää. Kun inhimillisen pahuuden olemusta pohdiskellaan välillä korkealentoisestikin, niin samaan aikaan katsojan turpaa poljetaan armotta mutaan. Malickin valitsema syvä runollinen kuvakieli on mykistävää. Toisaalla Veteen piirretty viiva on täysin itsenäinen visuaalinen taideteos, kun taas toisaalla vahvasti sidoksissa kaunokirjallisiin lähteisiinsä. James Jonesin Ohuen punaisen viivan lisäksi dialogin pätkiä on tarttunut kirjailijan aiemmasta ja kuuluisammasta romaanista Täältä ikuisuuteen. Suorien kirjallisten siteiden ohella mielessä herää myös monia muistumia ja tunnelmia esimerkiksi Mailerin tiiliskivestä Alastomat ja kuolleet.

Malickin ratkaisu jättää elokuva vaille varsinaisia päähenkilöitä on ollut rohkea. Nyt yksityinen ja yleinen taso kommentoivat ristikkäisesti poikkeuksellisella tavalla sodan inhimillistä kurimusta. Isänmaalliset korostukset ja sankarillisuuden sädekehät puuttuvat lähes tyystin. Veteen piirretyn viivan sotilaat eivät ole muuta kuin imperialismin alimman tason pelinappuloita, jotka pelokkaiksi laumaeläimiksi taantuneina yrittävät selviytyä hengissä tyystin vieraassa, ihmiskunnan aamunkoittoa hengittävässä maailmassa, samalla kun eläimet ja alkuasukkaat seuraavat ilmeettöminä ja eleettöminä sivistyksen tuhokoneiston saapumista neitseelliseen ympäristöön. Patriotismi ja muut ylevät käsitteet kuuluvat jonnekin politiikan kukkuloille synkkien vetten tuolla puolen. Myös viholliskuva poikkeaa neutraaliudellaan edukseen. Japanilaiset ovat jenkkejäkin väsyneempiä, nälkiintyneempiä ja pelokkaampia. Käsitystä suuresta ja mahtavasta vihollisesta on mahdoton muodostaa. Raadollisesti Malick maalaa häkellyttäviä muotokuvia kahdesta koiralaumasta, jotka verissä päiten tappelevat reviiristään. Mitään ylevämpää hän ei taisteluista löydä.

Elokuvan kaikkia henkilöitä yhdistävä tekijä on pelko, joka saat toiset lamaantumaan ja toiset taas selviytymään. Malickille rohkeutta ei ole ilman pelkoa ja tämä erottaa Veteen piirretyn viivan edukseen suuresta osasta sotaelokuvista. Sotilaiden kasvot ovat joko pelosta väsyneet tai taistelun huuman saattelemana pelosta raivoisat, ja edelleen väsyneet. Taistelukuvaus huipentuu hektiseen hyökkäykseen kukkulan laella, kun amerikkalaiset vihdoinkin murtavat japanilaisten puolustuksen. Näkemyksellisesti Malick antaa runsaasti aikaa myös palautumisvaiheen kuvaukselle takalinjoilla. Miten veritekojen henkiset seuraukset alkavat konkretisoitua, kun viimeiset adrenaliinihuurut haihtuvat.

Pelon kosketus merkitsee pahan kosketusta. Kauhu ja moraalinen terrori ilmenevät pelokkaissa ihmissilmissä. Pelko ajaa ihmisen hirmutekoihin, se yhtä aikaa sekä puhdistaa että sumentaa mielen. Päällimmäisenä Veteen piirretty viiva jättää häiritsevän muistikuvan väsyneistä, turtuneista ja pelokkaista ihmiskasvoista - kollektiivisen muiston ihmisen pahuudesta.

ks. ensi-ilta