Song to Song valkokangas

Texasin Austiniin sijoittuva Song to Song (2017) päättää erakkovisionääri Terrence Malickin 2010-luvun trilogian, johon kuuluvat To the Wonder (2013) ja Knight of Cups (2016). Tree of Lifekin (2011) voidaan lukea tälle jo esiasteeksi. Malick kuvaa Austinin, jossa on asunut viimeiset vuotensa, ja Texasin musiikkiskeneä. Elokuva kuvattiin jo 2012. Jälkitöissä on vierähtänyt useampi tovi ja alkuperäisestä kahdeksantuntisesta materiaalista on koostettu parituntinen teatteriversio.

Song to Songissa risteilevät romanssit muutaman eri päähenkilön välillä. Pääosin kuljetaan Rooney Maran esittämän Fayen ja tämän kahden rakastajan, BV:n (Ryan Gosling) ja Cookin (Michael Fassbender) mukana. Myöhemmin kuvaan liittyvät myös Natalie Portman ja Cate Blanchett.

Usein pistäydytään austinilaisilla musiikkifestivaaleilla, joita Malick dokumentoi elokuvaansa varten pitkään ja hartaasti. Moni tunnettu muusikko näyttäytyy cameo-roolissa ja ilmeisesti muusikon uraa aloitteleva Faye soittaa kitaraa lavalla yhdessä Black Lipsin kanssa. Mitään hurmoksellisia keikkataltiointeja on silti turha odottaa, sillä Malick keskittyy päähenkilöihinsä backstageilla ja lyhyissä juttutuokioissa muusikoiden kanssa. Iggy Popia ja Red Hot Chili Peppersiä morjenstetaan.

Kuten Knight of Cupsissa, nytkin dialogi on toisteisessa roolissa ja enimmäkseen kuullaan hahmojen hengellis-filosofisen kuiskivia kertojanääniä. Jälleen kysytään, kuka minä olen, olenko hyvä ihminen. Kaihertava rakkaus vie toisinaan epätoivoon ja kohtalokkaihin päätöksiin. Mikään juonielokuva tämä ei ole, kuten eivät olleet Malickin edellisetkään. Lopulta on aika lailla sama, mitä tai missä järjestyksessä tapahtuu. Vaikutelmat, tunnelmat ja niiden visualisointi ovat ne, jotka jotain merkitsevät. Tapansa mukaan Malick ei nytkään tarjoile hahmoilleen kuin hitusen mennyttä, massiivisesti ajelehtivaa nykyhetkeä, ja luoja ties mitä muuta huomenna. Onnea tai hyvää elämää hapuillaan, mutta ei edes kovin vimmaisesti.

Malick on siirtänyt tällä kertaa fokuksensa naispäähenkilöön, eli enimmäkseen Fayen kautta tarkastellaan urbaanin ihmisen eksistentiaalista hortoilua. Hortoilua kaikella sen ansaitsemalla lämmöllä, sillä siitähän Malickin elokuvassa on kyse. Hän laittaa hahmonsa kulkemaan lukuisissa tyhjissä taloissa, nojailemaan suuriin lasi-ikkunoihin, kietoutumaan verhoihin ja koskettelemaan toisiaan.

Kauneutta Malick löytää hetkestä kuin hetkestä ja sitä on jälleen luvassa roppakaupalla. Ohjaajan luottokuvaaja Emmanuel Lubezkin kamera pysähtyy pitkäksi aikaa ja usein etenkin Maran kasvoille, joihin valo osuu milloin mistäkin kulmasta. Fayen täydellinen irrallisuus käytännössä kaikesta tekee eteerisestä hahmosta läpikuljettavan. Samalla tavalla tyhjät tilat, joissa Faye ja BV todentavat rakkauttaan, myös paljastavat ilmeisellä tavalla sen, mitä puuttuu. Vaikka Faye ja BV ovat oletettavasti muusikkoja ja lauluntekijöitä, eivät he kuten eivät muutkaan henkilöt tartu mihinkään. Konkretiaa ei tässä maailmassa tunneta. Portmanin ja Blanchettin presenssit tuovat hieman lihaa mukaan, edes ohikiitävinä hetkinä.

Itse musiikkimaailmasta tai indierockista elokuva ei sano mitään. Elokuvaan kuvattiin alun perin vinot pinot livemateriaalia lukuisista bändeistä ja artisteista, kuten Arcade Firesta ja Iron & Winesta, jotka sittemmin leikattiin ulos. Elokuvan ääniraidalla kuullaan esimerkiksi ruotsalaista popparia Lykke Litä, joka esiintyy myös BV:n entisenä tyttöystävänä, ja ylitsepursuava äänimaailma on muutenkin herkullinen ja kiintoisa. Kliseinen asetelma pahasta ja rikkaasta tuottajasta ja jalosta ja pyyteettömästä taiteilijasta tarjoillaan Cookin ja BV:n suhteessa. Tällä saadaan kenties perusteltua konflikti miesten välille ja Fayen haalealle tempoilulle siinä välissä, mutta aika väsynyt skenaario tällainen vastakkainasettelu on.

Cookin seikkailut merkityksettömän seksin maailmassa tuovat mieleen Fassbenderin hahmon Shamessa (2011). Myös Song to Songin ja Knight of Cupsin huuruiset juhlakohtaukset muistuttavat identtisesti toisiaan. Jos Knight of Cupsin meditatiivinen kauneus jumaläänineen ottikin valtaansa, on Song to Song rikkonaisempi ja jättää luomansa langat huojumaan auringonvalossa ilmaan. Tässä Malick onkin mestari: jos suostuu antautumaan täydellisen hämmennyksen valtaan, voi Song to Songista nauttia, jos taas (anti)narraationaalisen itsetietoisuuden antaa haitata, ei tätä elokuvaa voi kuin vihata.

Parasta elokuvassa on Patti Smith. Ikoninen musiikintekijä nähdään muutamassa kohtauksessa keskustelemassa Fayen kanssa, ja kitaran varressakin. Smithin elämänkoettu roso ja läsnäolo ovat raikas tuulahdus nuoruuden ja kauneuden epätietoisuuden verhoon kätkemien sielujen joukossa.