The New World kotikatsomo

Terrence Malick on amerikkalaisen elokuvan suuria visionäärejä, jonka kaikki neljä elokuvaa muodostavat temaattisesti ja tyylillisesti ainutlaatuisen kokonaisuuden. Niinpä The New World on taideteos, jota on tarpeetonta arvottaa suhteessa viihteen valtalinjojen teollisiin menestystuotteisiin. Brändien, tuotteistamisen ja kohderyhmien aikana elokuva on marketista haettava tai netistä imuroitava tuote. Siksi on jotenkin uskomattoman hienoa katsoa teosta, joka jo omalla olemuksellaan käy hiljaista kamppailua materialisoituvan kulttuurimme arvomaailmaa vastaan. Taide määrittää omat mittansa.

The New World on ohjaajan luenta Pocahontas-myytistä. Jamestownin siirtokuntaa vuonna 1607 Virginiaan perustamaan tulleet britit saavat vastaansa uuden maailman, powathan-intiaanien yhteisön. Romanttisella tarinalla on historiallinen pohjansa, jota tässä käsitellään huomattavasti uskollisemmin kuin monissa aiemmissa Pocahontas-tulkinnoissa. Historiallisesti vedenpitäväksi ei Malickin teostakaan voi sanoa, mutta sillä ei ole merkitystä, sillä se asettuu luontevaksi osaksi tarinan mytologista jatkumoa. Malick vain korvaa yhden myytin toisella. Tärkeämpää on se, mitä myyteillä halutaan sanoa.

The New World on elokuva, joka tuntuu koko kehossa. Sen luonnonvaloa hyödyntävä, silmiä hivelevä kauneus häikäisee mielen. Sen puhtaasti subjektiivinen kerronta tuntuu ensi katsomalta jopa pelottavan lapsenomaiselta. Siinä musiikki käy jatkuvaa dialogia kuvien kanssa. Musertavan hienoa ja omaperäistä kuvakerrontaa, niin kuin vain mestarilta sopii odottaa. Pocahontasia esittävä, vasta 14-vuotias Kilcher säteilee ihmeellistä valoa, jonka syvätarkka kuvaus vangitsee filmille. Kerronnan näkökulma vaihtuu hienosti elokuvan puolivälissä, kun Pocahontas tavallaan muuttuu objektista subjektiksi. Elokuvan nimi saa lopussa uuden merkityksen. Englanti on luonnonlapselle uusi maailma: geometrisesti leikatut puutarhat limittyvät välittömän kokemuksen kieltävän hierarkian symboleiksi.

Epäilemättä joku kulttuurintutkimuksen guruihin liian vakavasti suhtautuva kirjoittaja voisi kutsua elokuvan alkuasukaskuvaa "stereotyyppiseksi" jalon villin ihanteeksi. Moinen väite kuitenkin missaisi elokuvan pointin totaalisesti. The New World kertoo enemmän kadotetusta luontoyhteydestä kuin alkuperäiskansasta. Malickin elokuvassa ihmiset ovat erottamattomasti osa luontoa, ymmärsivät he sitä itse tai eivät. Luontoyhteys, yhtä lailla kuin rakkauden ilon, ja ystävyyden aito kokemus – se on rationalisminsa rautanyrkillä etenevältä länsimaiselta kulttuurilta hukassa Malickin visiossa.

The New Worldin esteettinen ja emotionaalinen lataus on niin suuri, että se auttaa unohtamaan elokuvan puutteet. Varsinkin ensimmäisen puolen tunnin aikana leikkausrytmi on ihmeen hyppelevä ja välillä jopa riitasoinnussa upeasti soljuvan kuvakerronnan kanssa. Malick lyhensi elokuvaa viime metreillä, ja arvoitukseksi jää, millainen on alkuperäinen versio. 70-millimetriselle filmille kuvattu elokuva kärsii myös väistämättä televisioruudussa. Malickin mietteliäs, runollinen tyyli vaatii täyden keskittymisen. Televisiosta katsoessa tunnelma on kuin seuraisi klassisen musiikin konserttia jäähallissa. Magia jää uupumaan. Mutta Malickin elokuvia ei olekaan tehty lauantai-illan popcorn-mussutuksen taustakuviksi, vaan ajatuksella pohdittaviksi kommenteiksi kulttuurin ja ihmisyyden isoista kysymyksistä.

Lisämateriaalina tarjottava dokumenttikooste sisältää lähinnä näyttelijöiden ja lavastajien haastatteluja ja on siten vain vähän keskivertoa Making of -lätinää kiinnostavampaa. Malick pysyy tyylilleen uskollisena poissa kameran edestä. Mielekkäämpää olisi ollut nähdä vaikkapa perusteellinen historiallinen dokumentti Pocahontas-myytistä. Kokemuksellisen elokuvaelämyksen jälkeen on vain latistavaa katsoa, että miten tämäkin illuusio luotiin.

The New World on lähes Kurosawan Dersu Uzalan rinnalle nouseva merkkiteos. Ehkä on naiivi, mutta se on juuri sitä naiiviutta mitä me tarvitsemme, nyt enemmän kuin koskaan.