The Zero Theorem kotikatsomo

Terry Gilliamin eksentrisen tyylin lumous on luotu kestämään. Se johtuu siitä, että ohjaajan silmä yksityiskohdille ei palvele itsetarkoitusta vaan merkitysten maailmaa. The Zero Theoremin (2013) pursuavat detaljit asettuvat orwellilaisen dystopiasatiirin kehyksiksi, joiden puitteissa massaan sopimaton yksilö kamppailee vapautensa puolesta. Aihe on tuttu jo ohjaajan surrealistisesta mestariteoksesta Brazil (1985), mutta nyt se saa ajankohtaisen tulkintansa. Edellä mainitun sekä 12 Apinaa (1995) -aikamatkailun trilogiaksi niputtava teos pohtii teknokraattisen yhteiskuntamme synkkää huomista.

Elokuvan keskiössä on erakoitunut tietokonehakkeri Qohen Leth (Cristoph Waltz), joka ratkoo matemaattisia kaaosyhtälöitä suuryrityksen palveluksessa. Yksin viihtyvä ja eksistentialistista tuskaa poteva mies pakenee ahdinkoaan virtuaalimaailmaan. Sitten päähenkilön elämä järkkyy, kun kuvioihin ilmaantuu ulkopuolisia uteliaasta työkaverista viettelevään ilotyttöön. Ihmisyyden sisin paljastuu konkreettisista suhteista ja sattuvista kohtaamisista, ei lumetodellisuuden viettelyksistä tai kyltymättömästä ajatustyöstä.

Temaattinen fokus on arkitodellisuuden ja digitilojen törmäyksessä. Qohen antautuu aineettomien houkutusten valtaan vain niiden perusteita jatkuvasti kyseenalaistaen. Hänelle virtuaalinen lempi on samaan aikaan lohtua ja itsereflektion ainesta. Ymmärryksen etsinnöistä huolimatta epätoivo ei hellitä ajatuksissa kummittelevien mustien aukkojen vuoksi, eikä mieli pääse vapautumaan Isoveljen (Matt Damon) jatkuvan valvonnan alla.

Vapaudesta The Zero Theorem haluaakin keskustella. Jääkö tulevaisuuden ihminen lopulta ulkoistetun tietonsa ja vuorovaikutusharhojensa vangiksi? Tuleeko virtuaaliympäristön houkuttelevista sijaistoimijoista pysyviä jatkeitamme? Kommunikaation ja läheisyyden problematiikkaan tartutaan lähes mediakasvatuksellisesti. Silti elokuva ei saarnaa tai moralisoi, vaan kiusaa katsojaansa painavilla kysymyksillään.

Yksi niistä liittyy identiteettiin. Qohenin huoli maailman tolasta on niin massiivista, että se on läpäissyt hänen minäkuvansakin. Kun neuroottinen päähenkilö puhuu itsestään monikossa, yksityisestä tehdään yleistä. Persoonan pirstoutumisen voi nähdä yleismaailmallisten tunteiden elokuvallisena viestintästrategiana. Sitä voimaannuttavampaa onkin seurata, kun loppua kohden ego loksahtaa paikoilleen. Katharsis tulee hiljaisesti sisältäpäin samalla tavoin kuin The Fisher Kingin (1991) henkilökohtaiset haasteensa ylittävällä Robin Williams – Jeff Bridges -kaksikolla.

Muotonsa puolesta elokuva ei ole korostetun ankea, sillä tapansa mukaan Gilliam kuorruttaa synkeät tulevaisuusnäkymänsä hulvattomalla huumorilla. Rönsyilevä esillepano, sympaattiset hahmot sekä tietoisen kömpelö slapstick sulautuvat yhteen pessimistisen sisällön kanssa. Toimivan synteesin läpi kuultaa todellisen humanistin lämmin sydämellisyys.