Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa valkokangas

Hunter S. Thompsonin nimi on tuskin tuttu suomalaiselle lukijakunnalle. Rapakon takana Thompsonin nimi on tatuoitu kultakirjaimin amerikkalaisen journalismin historiaan, tai niin ainakin Thompson itse haluaisi uskoa. Rääväsuinen, verta nenästään kaivava ja moraalikoodeista piittaamaton Thompson loi kirjoittelullaan 1970-luvulla käsitteen nimeltä gonzo-journalismi. Suomeen gonzoilu on tullut melko pahasti jälkijunassa, mutta kyllähän täältäkin löytyy ilkeitä ja skandaalinkäryjä nuuhkivia toimittajia, esimerkkeinä vaikkapa Jyrki Lehtola tai Mattiesko Hytönen. Elämäntapojensa puolesta ainoaksi todelliseksi suomalaiseksi vertailukohdaksi jää rock-journalismin karvanaama Juho Juntunen. Thompsonin vuonna 1971 kirjoittamasta teoksesta Fear and Loathing in Las Vegas on nyt tehty samanniminen elokuva, jonka ohjaajana on fantasiataikuri Terry Gilliam. Tulosta voi kutsua hyvällä syyllä flopiksi, mutta kyllä hyvin mielenkiintoiseksi sellaiseksi.

© 1998 Universal

Kaikkia Luojan luomia ja laboratorioissa kehitettyjä päihteitä kokeileva toimittaja Raoul Duke (Johnny Depp) hilluu Las Vegasissa ja yrittää epätoivoisesti tehdä elämänsä juttua. Mukana kuvioissa on myös hänen punakka lakimiehensä Dr. Gonzo (Benicio Del Toro), jonka kädessä tosin lakikirjan sijaan on happopullo. Yhdessä kaverukset pakenevat todellisuutta niin Las Vegasin yöhön kuin pölyiseen autiomaahankin. Pillereitä popsiva ja eetteriä nuuhkiva parivaljakko aiheuttaa toikkaroinnillaan jatkuvia kaaostilanteita.

Hupaisa ajankuva

Sodankylässäkin vieraillut Terry Gilliam on aliarvostettu ohjaaja, ehkä siksi, että hän uskaltaa myöntää lapsenomaisuutensa ja heittäytyä estoitta fantasian maailmaan. Sellainen ei miellytä kriitikkoja, joille liiallinen mielikuvituksen kanssa peuhaaminen on syntiä. Ei ole mikään ihme, että Thompsonin huumehöyryinen tarina kiinnosti Gilliamia, jonka elokuvissa todellisuus ja fantasia sekoittuvat toisiinsa. Gilliam on todellakin Georges Mélièsin hengenheimolaisia.

Päähenkilöiden trippi Las Vegasissa antaa ohjaajalle vapaat kädet estottomaan irrotteluun. Todellisuus hajoaa pirstaleiksi heidän ympäriltään, eikä huumeiden sumentamassa maailmassa mikään ole sitä mitä se näyttää: hotellin portieeritkin muuttuvat liskoiksi. Tuottaja Patrick Cassavetti onkin kuvannut elokuvaa "ekspressionistiseksi tarinaksi". Tällaisen sekoilun kuvittamiseen ei moni pysty, mutta Gilliam on hyvä valinta ohjaajaksi, sillä hän pystyy luomaan kaaokseen mukaan fellinimäisiä, rehevän karnevalistisia sävyjä.

Parhaimmillaan teos toimii mainiona ajankuvana, kurkistuksena lopahtamassa olevan hippikulttuurin epätoivoiseen yritykseen paeta todellisuutta. 1970-luvun Las Vegas on elokuvassa kuin Charles Mansonin johtama Disneyland. Ajankuvan luomisessa musiikilla on keskeinen osa, ja kiitettävää onkin se, että kaikkein kuluneimpia biisivalintoja on vältetty. Mukaan on otettu joitain unohdettuja helmiä (esim. Beck, Bogert & Appicen Lady) sekä tunnettuja klassikkoja, kuten lopussa komeasti soiva rollareiden Jumpin’ Jack Flash.

Hörhöjen tylsät törmäilyt

Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa eroaa tavallisesta viihteestä kai yhtä paljon kuin Hunter S. Thompson eroaa jokapäiväistä uutispullaa leipovasta rivitoimittajasta. Thompsonin houreisten kirjoitusten saattaminen filmille on vaikeaa, mutta Terry Gilliam uskaltaa tarttua rohkeasti aiheeseen kiinni. Käsikirjoitusta on ollut rustaamassa myös Alex Cox, 1980-luvun amerikkalaisen elokuvan varsinainen gonzo. Kun vastarannan kiiskit pistävät 70-lukuisen hippikuvion uuteen ojennukseen, on lupa odottaa taatusti erilaista ja epätavanomaista elokuvaa. Sellaista on sitten tarjollakin, valitettavasti kattaus on vain niin sekava ja holtiton, että hyvät ainekset menevät pahasti harakoille.

Kaikkea mahdollista päänsekoittajaa kitaansa tunkevat sekoboltsitoimittajat olisivat manioita sivuosahahmoja mihin tahansa toimintaelokuvaan. Kuka kuitenkaan viitsii katsoa huumehöyryissä kieriskelevien toimittajien sekoiluja kahden tunnin ajan? Voi olla, että elokuva taltioi uskollisesti Thompsonin kirjaa, mutta käsikirjoituksen pohjaksi olisi toivonut vähän tukevimpia rakennuspuita. Kahden hörhön törmäilyt eivät jaksa kiinnostaa kovin pitkään, vaan niistä tulee rasittavaa katsottavaa. Edes ohjaajan omintakeinen estetiikka ei estä katsojaa tympääntymästä tapahtumaköyhään tarinaan. Vinoimmatkaan kuvakulmat eivät auta, jos juoni polkee alusta asti paikallaan.

Pelkoa ja inhoa Las Vegasisssa on yllättävä ja paikoin hauskakin elokuva, jonka keskeinen pointti jää kuitenkin epäselväksi. Taikurin epäonnistuminen on silti absurdina ja jäsentymättömänäkin aina kiinnostavampaa katsottavaa kuin sliipattu tusinaviihde. Kaikki mahdollisuudet suureen kulttimaineeseen ovat siis olemassa.