The Highwaymen kotikatsomo

Bonnie Parker ja Clyde Barrow rellestivät muutaman vuoden kansan syvien rivien ihannoituina mediatähtinä ja pitivät viranomaisia pilkkanaan 1930-luvun alkupuoliskolla lama-ajan Yhdysvalloissa ryöstäen ja murhaten jäämättä kiinni kuin liukkaat saippuapalat. Viimeisenä kurinpitokonstina heidän peräänsä usutettiin vanhan koulukunnan tappajat menneisyydestä, kaksi entistä Texas Rangeria, jotka toteuttivat tappokäskyn lopulta karun kirjaimellisesti.

Rikollisjengin johtoparista on tehty minisarja joitakin vuosia sitten ja tietenkin kuuluisimpana kuvauksena kukoistaa Arthur Pennin klassikko Bonnie & Clyde vuodelta 1967. The Highwaymen kertoo taasen tositarinan toisesta parivaljakosta, eläköityneistä Texas Rangereista Frank Hamer (Costner) ja Maney Gault (Harrelson). joiden metsästyskoiran vainu ja teloittajan armoton vakaumus oli testattu jo aiemmassa elämässä.

Verkkaiseen kerrontaan tukevasti ja tyylillä nojaavan elokuvan voima on pääparia näyttelevien Costnerin ja Harrelsonin kemiassa ja karismoissa. Etenkin jyrmyssä Costnerissa on jotain sellaista läsnäolon oikeutta mitä enää harvoin näkee. Ikääntyneet kehäraakit tietävät, että he eivät jatkuvasti liikkeellä olevien nuorten rikollisten perässä pysy, joten he turvautuvat ensin viekkauteen ja sen jälkeen voimaan, joka ei reilua peliä tunne. Tunnelman annetaan hienosti pikkuhiljaa kiristyä kohti tiedettyä loppua, joka sekin on tyly ja lakoninen teurastus.

Westernin ja roadmovien perintö sykkii suurella sydämellä The Highwaymenin jokaisessa kohtauksessa. Toki siihen vaikuttaa Costnerin ja Harrelsonin aiemmatkin työt. Kylmäävin lienee kohtaus, jossa Hamer ja Clyde Barrow'n isä keskustelevat elämän poluista ja moraalisista valinnoista. Rikolliset rakastavaiset nähdään kunnolla vasta teloituksen hetkellä ja ensimmäiset lähikuvat ovat heidän verisistä, ruhjoutuneista kasvoistaan. Näkökulma on tyystin entisten Texas Rangereiden toiminnassa ja arpisissa sielunmaisemissa. Siellä ei ole tilaa epäröintiä aiheuttavalle armolle, kun tositilanne tulee.

Kautta linjan näyttelijätyö täyttää odotukset. Yllättävän hyvin ohjaus ja käsikirjoitus heittävät eteen myös analogioita nykyhetken media-, some- ja selfiekulttuureista. Bonnie ja Clyde kun käyttivät taidolla hyväkseen julkisuutta tai poseerasivat kameran edessä tuon tuostakin. Kun lopussa väkijoukko repii ja raastaa idoliensa reikäjuustoksi ammuttuja, silpoutuneita ruumiita, huutaa kaikki vähääkään ihmisarvoinen toiminta poissaoloaan. Seuraavaksi herääkin ikävä kysymys: Mikä on muuttunut?