Django kotikatsomo

Italowesternin klassikoiden eksploitaatiopuolta edustava Sergio Corbuccin ohjaama Django (1966) saapuu jälleen kotiteattereihin, nyt remasteroituna versiona, joka sisältää ainoastaan englanniksi jälkiäänitetyn version. Italowesternien teossa yleisesti käytetty jälkiäänitystekniikka toimii elokuvassa yllättävän hyvin vaikka näyttelijöiden alkuperäisiä ääniä jääkin kaipaamaan.

Arkkua perässään raahaava Django (Franco Nero) saapuu Yhdysvaltojen ja Meksikon rajalla sijaitsevaan aavemaiseen pikku kaupunkiin, jossa Majuri Jacksonin (Eduardo Fajardo) johtamat rasistiset sotilaat kamppailevat meksikolaisen kenraali Hugon (José Bódalo) kapinallisia vastaan. Django pyrkii selviytymään näiden kahden joukkion ristitulessa hieman samalla tavoin kuin Clint Eastwoodin ”mies ilman nimeä” italowesternin lajityypin laukaisseessa elokuvassa Kourallinen dollareita (Per un pugno di dollari, 1964).

Klassisen lännenelokuvan amerikkalaisuuden myyttinen rakentaminen on saanut Djangossa väistyä, mutta se on italowesternin asemastaan huolimatta sidottu Yhdysvaltojen historian rekonstruktion ajan etelään, jonka entisen yhteiskuntajärjestyksen konfederaation puolella taistelleet Majuri Jacksonin miehet haluavat palauttaa Ku Klux Klaanin vertautuvan punahuppupäisen joukkionsa turvin. Djangossa hyödynnetään myös lännenelokuvien ikoniseksi muodostunut kuvastoa.

Corbuccin visio lännestä ei pyri Sergio Leonen elokuvien eeppisiin mittasuhteisiin vaan esittää lännenelokuvien ikonografisen kuvaston osana synkempää ja realistisempaa maailmaa, mitä harmaan värit mudassa tarpovista henkilöistä ja verenpunaisen purskahdukset korostavat.

Yhteiskunnan ulkopuolelta saapuvassa ja naisia puolustavassa Djangossa on klassisen lännensankarin piirteitä, mutta hän liikkuu moraaliltaan harmaammalla alueella kuten individualistisesti omaa etuaan tavoitteleva kenraali Hugo. Toimijuutta saaville naishahmoille ei ollut italowesterneissä juuri sijaa ja näin käy myös Djangon pelastamalle Marialle (Loredana Nusciak), joka vaikuttaa päähenkilöön toimintansa sijaan tämän inhimillisyyden esiintuojana.

Juoni on hyvin suoraviivainen väkivaltaisesta toimintakohtauksesta toiseen etenevä, mutta Djangon asettaminen yhä uudestaan mahdottomalta tuntuvaan tilanteeseen pitää jännitteen hyvin yllä ja tekee hänestä samastuttavamman hahmon kuin useimmista genren voittamattomalta vaikuttavista revolverisankareista. Kristillisten metaforien käyttöä Djangon hahmoon viittaamisessa ei kuitenkaan säästellä, mikä viedään elokuvan huipentumaa lähestyttäessä yhä pidemmälle.

Väkivallan, josta elokuvaa aikanaan kritisoitiin, esittäminen vaihtelee peckinpahmaisesta nopeasta ruumiskasojen tuottamisesta aina seurauksiltaan henkilökohtaisen kouriintuvaan. Aiheellaan ratsastavasta eksploitaatio-elokuvan statuksestaan huolimatta Djangossa onnistuttiin käsittelemään lännenelokuvan perinteitä sekä tuomaan genreen modernimpia elementtejä, eikä ainoastaan erään konekiväärin muodossa, mikä oli yksi tekijä elokuvan menestyksen taustalla.

Djangon saavuttama valtaisa suosi johti useisiin kymmeniin hahmoa kopioineisiin elokuviin. Luis Bacalovin elokuvaan säveltämän tunnuskappaleen ja Franco Neron karismaattisen roolisuorituksen saavuttamasta kulttiasemasta puhuu viimeistään Quentin Tarantinon elokuvalle tekemä kunnianosoitus Django Unchained (2012). Kulta-aikaansa 1960-luvulla viettäneen italowesternin vakiotekijänä tunnetuksi tulleen Corbuccin Django on hieno osoitus lännenelokuvan klassisen perinteen uudelleen elvyttämisestä sekä sen myyttisen aseman kriittisemmästä tarkastelusta.