Elämä pelissä valkokangas

Tositarinoihin perustuvat elokuvat ja elämäkerrat ovat aina miellyttäneet minua, varsinkin jos tarina on hyvin kerrottu ja uskomaton. Kaikkein hämmästyttävimmät tarinat kun ovat usein totuuspohjaisia. Joskus tarina saattaa kuitenkin olla niin epäuskottava, että odottaa seuraavaksi väitettävän, että joulupukki asuu oikeasti Korvatunturilla tai että mäyräkoirat ovat universumin valtiaita. Ja silti nämäkin uskomattomilta kuulostavat asiat ovat totta.

Elämä pelissä pohjautuu Michael Lewisin kirjaan The Blind Side: Evolution of a Game. Kirja kertoo Michael Oher -nimisen mustan teinipojan uskomattoman tarinan kodittomasta, köyhästä, yhteiskunnan laitapuolella varttuneesta pojasta juhlituksi jalkapallosankariksi. Katujen kasvatista tulee kaiken lisäksi valkoisen, rikkaan republikaaniperheen jäsen, ja hän pääsee yliopistoon urheilijastipendillä. Ihmeellinen on elämä, muuallakin kuin Frank Capran elokuvissa. Tarina olisi hölmö, ellei olisi tosi.

Amerikkalaiset rakastavat ryysyistä rikkauksiin -tarinoita, koska ne vahvistavat heidän käsitystään siitä, että loppupeleissä jokainen on oman onnensa seppä ja amerikkalainen unelma on mahdollinen eikä kapitalismissa ole mitään vikaa. Tähän yleistykseen on helppo päätyä eurooppalaisesta näkövinkkelistä ja todeta hieman ylimielisesti, että ovatpa lapsellisia kun ajattelevat noin, meillä täällä Pohjolassa on sentään hyvinvointivaltio ja kaikilla tasavertaiset mahdollisuudet; toiset nyt vain ovat hieman tasavertaisempia kuin toiset.

Kun Elämä pelissä -elokuvassa väläytellään useaan otteeseen kristityn moraalista vastuuta lähimmäisestä, on postmodernin, maallistuneen eurooppalaisen city-yksilön vaikea istua penkillä kiemurtelematta. Tekisi mieli huutaa, että entäs ne muut hyljeksityt ja päähän potkitut lapset ja nuoret! Entä trailer trashin hammashuolto? Auttaako edes Obama? Uskonnollista aspektia on vaikea ymmärtää maallistuneen Suomen perspektiivistä, jossa KELA hoitaa kristillisen tasajaon ja omantunnon asiat byrokraatin omatunnolla.

Tunteiden herättäminen katsojassa, varsinkin amerikkalaisessa, on nyyhkytarinan tarkoituskin. Se on näet melodraaman muotoon puettu moraliteetti, jonka haluaa herätellä uinuvaa omatuntoa, höllentää kukkaron nyörejä hyväntekeväisyydelle ja muistuttaa siitä, että hädän hetkellä olemme vastuussa lähimmäisistämme. Ja entä sitten, jos sikarikkaat republikaanit saavat hyvän omantunnon, samalla kun auttavat köyhää poikaraukkaa? Kaikki hyötyvät.

Elämä pelissä on hyvin amerikkalainen elokuva, pelataanhan siinä amerikkalaista jalkapalloa. ”Blind side” tarkoittaa pelinrakentajan taakse jäävää kohtaa, jonne hän ei näe ja joka vasemman puolustavan laiturin on turvattava. Jalkapallo toimii vertauskuvana elokuvan sanomalle, joka on tiimityö ja auttaminen. Kaikilla on oma roolinsa pelissä, toinen toistaan tukemalla ja yhteen hiileen puhaltamalla voitetaan. Lama-aikoina amerikkalaiset osaavat tehdä tällaisia hyvän mielen jättäviä yhteishengen nostatuksia, kun peräpohjolassa nirhataan ranteita auki, piehtaroidaan triangelidraamoissa tai mykistytään kaurismäkeläisesti.

Se, että Sandra Bullock sai roolistaan Oscar-pystin, taisi olla lähinnä työvoitto, ja täysin ansaittu sellainen. Usein hänen kaltaisensa maanläheiset, naapurintyttömäisellä tavalla kauniit näyttelijät unohdetaan palkintoja jaettaessa. Ehkäpä Bullock on nykypäivän naispuolinen vastine James Stewartille? On myös hienoa, että ensimmäisenä näyttelijänä kautta aikain Bullock pokkasi samana vuonna Oscarin lisäksi vuoden huonoimman naisnäyttelijän palkinnon Golden Raspberry -gaalassa elokuvasta All About Steve (2009). Hän kävi henkilökohtaisesti noutamassa palkinnon, mikä kertoo näyttelijän terveestä suhtautumisestaan tähtikulttiin – ja itseensä.