Hurja joukko

Walter Hillin viimeinen priimalaadun toimintaelokuva on kasaritoiminnan unohdettu kulttiklassikko, jossa jo kertaalleen kuolleet palkkasoturit menevät pahemman kerran sotkemaan luunkovan Texas Rangerin järjestyksenvalvontakuvioita. Kun soppaan heitetään vielä petos, kolmiodraama sekä pahaksi vereksi muuttunut ystävyys, niin eipä sitä ennustajaeukko tarvitse olla tajutakseen, että moinen kuvio kuitataan vain ja ainoastaan pirunmoisella kuppaamisella. Kunnes enää viimeinen mies seisoo.

Ohjaajan läheinen sidos esikuvaansa paistaa varsin kuulaasti, mutta kyse ei todellakaan ole mistään Peckinpah-plagiaatista, edes pastissista, vaan puhtaasta kunnianosoituksesta, etenkin kompromissittoman asenteen, lajityyppinsä läpikotaisin sisäistävän tyylitajun ja ultramaskuliinisen maailmanjärjestyksen suhteen. Hillinkään miehisessä universumissa ei ole aikaa vatvomiselle oman käden oikeuden tehdessä helposti itselleen tilaa sivistyneempien seurustelumuotojen väistyessä suosiolla takavasemmalle. Ase sanoo viimeisen sanan, kun tarina traagisesta ystävyydestä päättyy.

Oikeuden puolesta heittää pöytään rumankomean ja kiveä kovemman äijäremmin, mielenkiintoisen juonen, hidastettua verenlentoa, vuorenkorkuisen läjän hylsyjä sekä rautaisen lakonisella tyylillä toteutettua karjukinoa, jollaista ei enää juuri näe tuoreeltaan. Verenkutkaista elämää joko myötäilee tai korostaa maestro Jerry Goldsmithin (1929–2004) upea musiikki, joka heti loistavasti sommitellussa alkutekstijaksossa iskee persuksen irti sohvalta. Kuvan ja äänen liitto hipoo täydellisyyttä ja suunta on samointein kristallinkirkas. Nyt samotaan todella synkille vesille, joiden ristikkäisaallokossa huopaajat suolataan armotta. Tappajat menevät Meksikoon selvittämään välinsä lopullisesti, niin kuin monta kertaa aiemminkin.

Päinvastoin kuin elokuvissaan Raivoisa ajojahti (Southern Comfort, 1981) tai Lainsuojattomat (The Long Riders, 1980) ohjaaja ei keskity ryhmädynamiikan tutkielmaan vaan sihtaa varhaisteostensa Keikkakuskin (The Driver, 1978) ja Haastajan (Hard Times, 1975) lailla enemmän miehisen ystävyyden kitkerää olemusta ja yksilöllistä nihilismiä. Voipa Oikeuden puolesta pitää vaikka 48 tunnin (48 Hrs. 1982), rujona kääntöpuolena. Sen verran ovat vitsit vähissä. Ne ovat vähissä myös Hillin uran suhteen. Mitkään myöhemmistä Hillin ohjauksista eivät yllä enää lähellekään sitä tasoa, jota Oikeuden puolesta edustaa, ehkä Wild Billin (1995) valonpilkahduksia lukuun ottamatta

Eikä Oikeuden puolestakaan ole mikään mestariteos. Mutta se täyttää vaivatta hyvää paremman toimintaelokuvan vähimmäisvaatimuksen. Se ei ole erinomainen mutta kaikessa riittävän kova. Kivenkova.

Arvostelukäytännöt