Kes - Poika ja haukka kotikatsomo

Iso-Britanniassa tehtiin 1950- ja 60-lukujen taitteessa useita merkittäviä elokuvia, joita yhdisti uudenlainen realismi niin tyylillisesti kuin sisällöllisestikin. Elokuvantekijöiden uusi sukupolvi oli kyllästynyt mennyttä ihannoiviin yläluokan kuvauksiin ja siirtyi käsivarakameroineen työväestön ja kapinoivan nuorison pariin. Yhteiskunnallisia epäkohtia ja työväenluokkaista elämäntapaa on sittemmin kuvattu lukuisissa brittiläisissä elokuvissa ja tv-sarjoissa, mutta tyylipuhtaimmin sosiaalisen realismin suuntausta on jatkanut Ken Loach.

Loachin tunnetuimpia elokuvia ei vielä pari vuotta sitten oltu julkaistu Suomessa lainkaan dvd:llä. Viime vuonna tilanne korjaantui tuntuvasti, kun PanVision julkaisi neljän elokuvan boksin, joka sisälsi muun muassa Cannesissa palkitun Riff Raffin (1991) sekä Loachin ehkä järkyttävimmän dokudraaman Ladybird, ladybird (1994). Nyt myös Future Film on kantanut kortensa kekoon julkaisemalla ohjaajan varhaistyön Kes – Poika ja haukka (1969), jonka Britannian filmi-instituutti on rankannut 1900-luvun seitsemänneksi parhaaksi brittielokuvaksi.

Barry Hinesin romaaniin perustuva elokuva kertoo laiminlyödyn Billy Casperin (ilmiömäinen David Bradley) näköalattomasta elämästä yorkshireläisessä kaivoskaupungissa. 14-vuotias Billy asuu ahtaasti äitinsä ja velipuolensa kanssa, jakaa aamutuimaan sanomalehtiä ja käy opettajien ja koulutovereiden kiusattavana koulussa. Vaativan elämän valopilkku on Billyn Kesiksi nimeämä haukka, jonka poika onnistuu kesyttämään. Kirjakaupasta varastamansa opuksen avulla Billy perehtyy haukankasvatuksen kiehtovaan maailmaan.

Joitakin Loachin elokuvia rasittaa epäkohtien tarpeeton alleviivaaminen, mutta Kesissä ohjaaja pidättäytyy ottamasta kantaa ja antaa kuvien ja tarinan puhua puolestaan. Toteava tyyli ja kahdesti Oscar-palkitun Chris Mengesin herkkä kuvaus tekevät elokuvasta Loachin puhtaimman ja klassisimman. Ankean varhaisnuoruuden kuvauksena se on Francois Truffautin 400 kepposta-mestariteoksen (1959) veroinen.

Ankaruudestaan ja surullisesta lopustaan huolimatta elokuva ei ole läpeensä lohduton. Puheliaan Billyn supliikki tähtää selviytymiseen, eikä pojan ahdinkokaan kaikilta aikuisilta jää huomaamatta. Huumori on hennosti läsnä ensimmäisestä kohtauksesta lähtien. Billyn äidin ja isovelipuolen ravintolailta muistuttaa erehdyttävästi Milos Formanin 1960-luvun puolivälissä ohjaamien tsekkielokuvien koomisia kapakkakohtauksia.

Kesin lumovoima piilee sen täydellisessä pakottomuudessa, keskittyneisyydessä ja vilpittömyydessä. Dokumentaarinen tyyli ja Billyä esittävän David Bradleyn luontevuus tekevät fiktiosta äärettömän todentuntuista. Kun koulun sadistinen liikunnanopettaja pakottaa Billyn kylmään suihkuun, luokkatoverit nimittelevät langanlaihaa poikaa Biafran lapseksi. Suihkuhuoneessa värjöttelevää Billyä katsellessaan katsoja ei voi olla havahtumatta siihen, että aliravittua yorkshireläispoikaa näyttelee toinen samanlainen.