Ihanat naiset rannalla kotikatsomo

Monika Fagerholmin vuonna 1995 ilmestyneeseen, suosittuun romaaniin pohjautuva Ihanat naiset rannalla kulminoituu kolmen kesän tapahtumiin ennen 1960-luvun loppupuoliskon pyörteitä. Keskiluokkaiset suomenruotsalaiset perheet nauttivat auringosta ja lämpimistä kesäilloista omassa kesäparatiisissaan, jossa inhimillisten tunteitten verkko puhkeaa kukkaan ja jonka rauhaa ulkomaailman tapahtumat eivät häiritse. Porvariston elämä on huoletonta ja amerikkalainen pintakulttuuri alkaa tehdä Suomeen lopullista maihinnousuaan. Ihanat naiset rannalla tarjoaa monia nostalgisia muistoja: niin autot, vaatteet, talojen sisustus, transistoriradiot, tupeeraukset, tupperware-kutsut kuin topatut rintaliivitkin muistuttavat kiihtyvän kulutusjuhlan ensimmäisistä askelista. Ajankuva huokuu värikkäästi sitä optimismin ja viattomuuden tunnetta, joka vielä saman vuosikymmenen lopussa sai monta peruuttamatonta iskua.

© Kinoproduction Oy

Isabella (Monika Krook) viettää kesää poikansa Thomasin (Onni Thulenius) ja miehensä Kajuksen (Micke Rejström) kanssa. Kesäparatiisin uinuva elämä saa piristystä, kun naapuriin muuttaa Ängelin perhe: Rosa (Åsa Karlin) ja Gabbe (Nicke Lignell) sekä heidän tyttärensä Nina (Natasha Lommi) ja Renée (Outi Paasivirta). Ängelin perhe on asunut Yhdysvalloissa ja he tuovat tuulahduksen suuren maailman tavoista ja trendeistä.

Isabella ja Rosa ystävystyvät, samoin kuin 9-vuotiaat Thomas ja Renée. Kotirouvilla on paljon yhteistä: Isabella on merenneito, joka ei osaa uida, kun taas Rosa on enkeli, joka ei osaa lentää. Kumpikin nainen kaipaa muutosta elämäänsä, mutta he eivät osaa vapaudenkaipuutaan vielä määritellä. Toisena kesänä Gabben ja Isabellan välille syntyy suhde. Isabella ei pysty vastustamaan naistennielijää, jonka sudenvirnistys vie jalat alta. Elämä jatkuu ulkoisesti ennallaan, mutta naisten välit kylmenevät. Kolmantena kesänä rantanaisten ystävyys palautuu kummankin oman perheonnen alkaessa kuihtua. Lopulta naisten suunnitelmat konkretisoituvat ja he karkaavat Kööpenhaminaan.

Ihanat vaimot ja heidän miehensä

Olsson kuvaa Isabellan ja Rosan välisen ystävyyden inhimillisellä ja kauniilla tavalla. Heidän pitkästymisensä ja puutumisensa oman elämänsä sisällöttömyyteen ilmaistaan tyylikkään viitteellisesti ilman palopuheita. Naiset tarvitsevat toisiaan eikä heidän ystävyytensä pääty, vaikka Isabella pettää sekä aviomiestään että Rosaa rakastelemalla Gabben kanssa. Elokuvassa viitataan myös siihen, että naistennielijänä Gabbe on ennenkin harrastanut syrjähyppyjä. Hänen käytöksensä lopulta vain vahvistaa naisten välistä ystävyyttä.

Oikeastaan kotirouvien turhautuminen on heijastusta heidän miehistään. Isabellan mies, Kajus, on nahjusmainen insinööri, jolle kesä merkitsee jazz-levyjen äänimaailmaan uppoutumista. Hän ei sen paremmin ymmärrä niin vaimonsa kuin poikansakaan tarpeita. Rosan mies Gabbe on sen sijaan vilkas maailman- ja naistenmies, joka pitää kyllä seikkailusta ja toiminnasta, mutta tekee sen pelkästään omilla ehdoillaan jättämällä vaimonsa kauniin statistin rooliin. Sekä Kajus että Gabbe ovat niin tyytyväisiä omaan elämäntyyliinsä, etteivät pysty aistimaan tyytymättömyyden ilmapiiriä ympärillään. Tämä on syy sille, miksi Isabellan ja Rosan vapaudenkaipuu saa lopuksi varsin traagisenkin luonteen.

Vastuuttomat äidit ja heidän lapsensa

Rantanaisten henkilökuvat eivät kuitenkaan kanna loppuun asti. Karkumatkan aikana Isabella paljastaa olevansa raskaana. Mitään vahvistusta ei anneta sille, onko lapsi seurausta lemmentuokioista Gabben kanssa. Yhteisistä suunnitelmista huolimatta Isabella jättää Rosan yksin Kööpenhaminaan aloittaakseen uuden elämän. Rosa sen sijaan palaa Suomeen tyttärensä luo. Se, että Isabella vapaudenkaipuussaan hylkää lopulta Thomaksen, oman poikansa, jää vaille kunnollista motivointia. Voidaankin puhua enemmän vastuuttomuudesta kuin vapaudenkaipuusta, sillä vaikka Thomaksella on keinonsa selviytyä, vaikuttaa hänen äitinsä käyttäytyminen erittäin epäkypsältä. Tämä myös jätti hieman kitkerän jälkimaun.

Huipentuuko naisen oman itsenäisen elämän onni siinä, että kovimman hinnan maksaa hänen oma lapsensa, joka joutuu kasvamaan ilman äitiään? Sekä naiset että lapset kärsivät elokuvassa hiljaa, mutta heidän tunteisiinsa on kuitenkin vaikea päästä sisälle ja se jättää elokuvan sinänsä läheisiltä tuntuvat henkilöt lopulta varsin etäisiksi. Ehkä Olssonin olisi pitänyt enemmän keskittyä yhteen selvään tarinaan, sillä nyt juonen subjektit hämärtyvät ja kokonaisuus pirstoutuu.

Elokuvan lopussa näytetään, miten Isabella merenneidosta on tullut Mallorcan turistihelvetin lihavia eläkeläisiä hyppyyttävä jumppatäti. Viimeistään tässä vaiheessa vertaus Fellinin La Dolce Vitassa (1960) kylpevään Anita Ekbergiin on lähinnä surkuhupaisa. Ihanat naiset rannalla ei turhaan selittele päähenkilöidensä tekoja ja ratkaisuja, mikä on sinänsä hyvä asia, mutta sillä ei kuitenkaan koko tarinaa pystytä kuittaamaan. Elämä toki rullaa usein omalla selittämättömällä painollaan, mutta ei saa unohtaa sitä, että vapaus merkitsee myös vastuunkantoa - ketäpä ei tässä maailmassa välillä ahdistaisi? Lopulta Rosa onkin Isabellaa vahvempi ihminen.

Erityisen tunnustuksen ansaitsee kuitenkin Olssonin taito yhdistää kepeä viihde ja tummia traagisiakin sävyjä sisältävä tarina. Kaikista ihmissuhdeongelmistaan huolimatta Ihanat naiset rannalla pystyy säilyttämään peruspositiivisen luonteensa - ja se, jos jokin, on suomalaiselle elokuvalle harvinaista.