Satumaa - Unto Monosen elämä ja tangot valkokangas

Kukapa suomalainen ei tietäisi Satumaa-tangoa. Vaikka tangosta ei tietäisi mitään, niin "aavan meren tuolla puolen jossakin on maa" -riimi varmasti heristää jotain kelloa, jossain. Kotimaisen elokuvan kunnonkohotusohjelmassa suomalaiset musiikintekijät ovat kunnostautuneet tarinoiden lähteinä. Rautavaarasta Hulkon Anttiin on sävelseppojen elämiä elävissä kuvissa ihmetelty. Nyt vuoronsa saa suomalaisen tangon kuningas Unto Mononen. Nuoremmalle ikäpolvelle Mononen lienee suuri tuntemattomuus, vaikka miehen elämä oli yhtä rautaa ja rockia kuin Rautavaaralla ja Helismaalla konsanaan.

Claes Olssonin ja M.A. Nummisen puuhaama Satumaa on puolidokumentaarinen sukellus suuren tangosäveltäjän elämään. Sekavaan Real McCoy sotkuun verrattuna Satumaa toimii ihan oikeanakin dokumenttina, vaikka fiktiolla kerrontaa on tässäkin tapauksessa väritetty. Monosen elämä piirtyy katsojan silmiin mustavalko-otoksina, M.A. Nummisen kiehtovana kertojaäänenä, Unton läheisten muisteluna ja dramatisoitujen fiktiopätkien sikermänä. Kaavamaisuus ja tunnelman puute vain vaivaavat tekelettä vääjäämättä. Monoseen ihmisenä ei päästä lähellekään.

Hyvän dokumentin teko on monasti monin verroin vaikeampaa kuin näytelmäelokuvan. Dokumentissa purevat ja vakuuttavat vain faktat, kun näytelmäelokuvassa voidaan pelastaa paljon pelkällä tunnelmalla, vaikka totuuden toitotukset jäisivätkin vähemmälle. Taiteilijaelämänkerrat joko yksinkertaisesti onnistuvat tai epäonnistuvat. Satumaa ei oikein tee kumpaakaan - siitä on M.A. Numminen käsikirjoittajana pitänyt huolen. Hänen elokuvalliset näkemyksensä kun hakevat vertaistaan.

Dramaturgisesti Satumaa olisi vaatinut määrätietoisempaa kättä, eikä Nelosen "sääpojan" Risto Kaskilahden valinta Monosen rooliin yhdennäköisyydestä huolimatta ollut mikään riemuvoitto. Karisma kun ei riitä. Dokumentin oloisia teoksia "rakkaus toi, viina vei" -osaston taiteilijoista tohtii nähdä teattereissakin. Tangon taikaan uskoville ja Monosta palvoville Satumaa tarjoaa varmasti elämyksen, vaikka elokuvallisesti se ei kananlentoa pitemmälle kannakaan. Vastaisuudessa joku voisi vaikka estää M.A. Nummista tekemästä teoksiaan Eduskuntatalon puistossa, itsekeskeisyydelläkin on rajansa, ja sitä paitsi Someron linja-autoasemalla oli monin verroin enemmän tunnelmaa.