Homefront kotikatsomo

Yhdysvaltalaisten toimintaelokuvien aneeminen keskikasti on jo pitkään heijastellut ”Stand your ground” -lain ruokkimaa mentaliteettia. Perinne on saanut innoituksensa romantisoiduista westerneistä, joissa perhettä, maatilaa ja omaa kunniaa suojeltiin keinoja kaihtamatta. Tämä yleensä eskaloitui väkivaltaisiksi välienselvittelyiksi, joissa ammuksia ei säästelty. Oman hipiänsä puolustaminen oli elokuvissa pakon sanelema velvoite, sillä lainvalvojat olivat järjestään korruptoituneita tai byrokratian latistamia.

Gary Flederin ohjaama ja Sylvester Stallonen käsikirjoittama Homefront jatkaa samalla linjalla. Phil Broker (Jason Statham) on entinen huumepoliisi, joka peitetehtävän jälkeen siirtyy vähin äänin asumaan tyttärensä (Izabella Vidovic) kanssa Louisianan syrjäseudulla sijaitsevaan pikkukaupunkiin. Eräänä päivänä menneisyyttään salaileva Broker joutuu kahnauksiin paikallisen ongelmaperheen kanssa, minkä johdosta hänen nimensä kantautuu myös rajaseudulla huumeluolaa pyörittävän rikollisjohtaja Gatorin (James Franco) korviin. Tilanne alkaa riistäytyä käsistä, kun Gator onnistuu kaivamaan tietoonsa Brokerin aikaisemman työhistorian.

Homefront on hyvin perinteinen toimintatrilleri, joka kuitenkin pitää ideologisen saarnaamisensa varsin maltillisena. Yhdysvaltojen oikeistolainen asekulttuuri, oman käden oikeuden jakaminen sekä patrioottinen hekumointi operoivat enemmän pinnan alla, kuin mitä elokuvan militaristishenkisestä nimestä ja julisteiden kuvista voisi päätellä.

Polttopisteessä on silti toiseuden tuottama uhka, joskin tällä kertaa se on siirretty Yhdysvaltojen ulkopuolelta maan sisälle. Sotilastaustainen sinikaulustyöläinen edustaa amerikkalaisen suoraselkäisyyden ideaalia, jota vastaan pikkukaupungin epäpuhtaat punaniskat, narkkarit ja prätkäjengiläiset hyökkäävät. Suojeltavana ei ole pelkästään oma perhe vaan myös epäsuorasti amerikkalainen ihanne.

Lajityypille varsin perinteinen lähtökohta toimii, jos sitä osataan jalostaa oikeaoppisesti. Homefrontin kohdalla kuitenkin taantuminen tapahtuu jo alkutekijöissä, ja kokonaisuudesta muovautuu lähinnä unohdettavan geneeristä puuroa, jota on hyvin vaikea puolustella edes sen nimekkään tähtikaartin avulla.

Tuhanteen kertaan nähty juonikuvio rullaa niin tutuilla raiteilla, että tulevat mutkat ja lopullinen määränpää ovat ennustettavissa jo lähtöruudusta. Tämä lopulta kostautuu jännitteen täydellisenä uupumisena, minkä vuoksi elokuva ei jaksa kantaa omaa lähtöasetelmaansa pidemmälle. Sliipattu Franco kärsii uskottavuusongelmista tunkkaisena metsäläisenä eikä Stathamin rajallinen karisma jaksa kantaa elokuvaa kovin pitkään. Lopputuloksen ylle jää leijumaan mitäänsanomattomuuden karvas haju.