Haamujengin manttelinperijät

Se kuollut ei oo, mi iäti voi maata, aikojen myötä voi kuolokin laata.
H. P. Lovecraft

Vaikka Ghostbusterseissa ei ole kyse niin nimeämättömistä kauhuista kuin mitä vanha kunnon HP tarkoitti, niin sanonta pätee. Aidot ja alkuperäiset haamujengiläiset on viimeksi nähty valkokankaalla vuonna 1989. Vuosikymmenien vieriessä harva osasi enää odottaa päivää, jolloin protonipakkaukset surahtavat taas käyntiin, Ecto-1 ajaa jälleen ja uuden sukupolven manttelinperijät ottavat ohjat sekä valkokankaalla että sen takana.

Ghostbusters: Afterlife Ohjaajaveteraani Ivan Reitmanin pojalla Jason Reitmanilla on pitkä Ghostbusters-suhde. Jasonilla oli pikkupoikana naseva pikkurooli Ghostbusters II:ssa (1989), jossa hän sanoi Dan Aykroydin esittämälle Ray Stantzille haamujengiläisten olevan täyttä roskaa. Sittemmin myös Jasonista kasvoi ohjaaja. Usean palkitun laatuelokuvan jälkeen hän astui isänsä saappaisiin ohjaamaan Ghostbusters: Afterlifen.

Ivan Reitmanin saappaat ovat poikkeuksellisen isot, sillä alkuperäinen Ghostbusters – Haamujengi (1984) oli ja on klassikko. Pelkästään Ray Parker jr:n tunnuskappale on ikoninen listaykköshitti, joka kerran kuultuna tallentuu aivojen kovalevylle ikuisesti. Vahvan ilmestymisvuotensa aatelia oleva teos on kestänyt ajan hammasta vuosikymmenten ajan. Haamujengi on uniikki paketti komediaa, romantiikkaa, draamaa, humoristista ja hetkittäin väkevämmin säväyttävää kauhua. Teos hylkii ahtaita genrerajoja samalla kun keskenään erityyliset elementit sulautuvat elämää suuremmaksi kokonaisuudeksi.

Ghostbusters: Afterlife 1980-luvulla franchise-ajattelu ei ollut niin päällekäyvää kuin nykyisin, joten Ghostbusters 2 nähtiin vasta viisi vuotta myöhemmin. Jouluisessa kauhukomediassa oli rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto, kun Vapaudenpatsas kulki pitkin New Yorkin katuja soittamassa musiikkia ja ruiskuttamassa hyväntahtoista limaa. Elokuva on mainio sellaisenaan, ja sen maine on ajan myötä kohentunut selvästi. Se ei kuitenkaan kaikilta osin kyennyt vastaamaan alkuperäisteoksen asettamaan laatustandardiin. Aikanaan osa näyttelijöistä, erityisesti Bill Murray, koki sen pettymykseksi.

Pitkän säätämisen jälkeen alkuperäinen Ghostbusters-nelikko nähtiin tai oikeastaan kuultiin yhdessä vasta vuonna 2009, jolloin julkaistiin Ghostbusters: The Video Game. Elokuvien jatko-osiin vastahakoinen Bill Murray suostui peliin mukaan ääninäyttelijänä. Ääninäyttelyn ohella Ghostbustersin alkuperäiset käsikirjoittajat Harold Ramis ja Dan Aykroyd osallistuivat myös pelin käsikirjoitukseen. Aykroydin mielestä peli oli käytännössä kolmas Ghostbusters-elokuva. Se oli myös viimeinen kerta, kun kaikki olivat yhdessä, sillä Ramis menehtyi 2014.

Ghostbusters: Afterlife Harold Ramisin esittämä Egon Spengler oli Ghostbustersin aivot ja olennainen jäsen. Vaikka Ramis on ollut vuosia poissa, hänen luomansa hahmo on edelleen sekä uusien että vanhojen haamujengiläisten ydin. Spenglerin ja Ramisin perintö on tunteikas ja nostalginen pohja, josta Ghostbusters: Afterlife ammentaa. Teos on luonnollisen tuntuinen sulkeuma sille tarinalle ja niille hahmoille, joita alkuperäiset elokuvat esittelivät.

Egonin tyttäreksi paljastuva yksinhuoltajaäiti Callie (Carrie Coon) muuttaa isänsä jäämistöön kuuluvalle maatilalle mukanaan lapsensa Trevor (Finn Wolfhard) ja Phoebe (Mckenna Grace). Perhe ei tiedä mitään isoisän taustasta, eivät varsinkaan vuoden 1984 Manhattanin tapahtumista. Isoisän kellarista löytyvät vanhat varusteet johdattavat perheen seikkailuun, jonka myötä edelleen vaikuttavat yliluonnolliset vaarat paljastuvat. Kenet silloin kutsutaan? Sekä uusia että vanhoja sankareita, jotka eivät pelkää mitään haamuja.

Ghostbusters: Afterlife Elokuvan lopputekstien ja niiden jälkeisten kohtausten jälkeen voi todeta, että suutaria ei tarvita. Isän saappaat sopivat pojalle mainiosti, sillä Jason Reitman jatkaa Haamujengin tarinaa lämmöllä, antaumuksella ja taidolla. Huumoria ei ole unohdettu, mutta Jasonin vahvuudet ovat isäänsä enemmän draamassa. Ohjaaja painottaa vahvasti perhedraamaa kuten Callie-äidin ongelmia sekä isäsuhteessaan että yksityiselämässään. Erityisesti Reitman nostaa esille nuoren Phoeben kasvukertomuksen.

Phoebe on vahva ja samaistuttava keskushahmo, josta on esikuvaksi tytöille ja pojille, isoille ja pienille. 12-vuotias älykäs ja introvertti tyttö on selvästi isoisänsä hengenheimolainen. Huonosti toteutettuna Phoebe olisi voinut jäädä vain yhdeksi Hollywood-elokuville tyypilliseksi sankarilapseksi, joka pärjää ärsyttävästi paremmin kuin kaikki aikuiset. Taitava käsikirjoitus välttää kuitenkin sudenkuopat. Myös Mckenna Gracen luonteva roolisuoritus on olennaisen tärkeä. Gracen pienet nyanssit heijastavat isoja tunteita.

Ghostbusters: Afterlife Ghostbusters: Afterlife on vahvan nostalginen olematta sitä väkinäisen tuntuisesti. Pikemminkin elokuva resonoi samalla taajuudella kuin alkuperäisteokset. Tutun tuntuiset viittaukset, repliikit tai musiikinpätkät nivoutuvat orgaaniseksi osaksi uusien päähahmojen matkaa. Teos ei tunnu niinkään jatko-osalta vaan kauan sitten alkaneen tarinan viimeiseltä luvulta. Yksi tarina on saatu päätökseen, joten pöytä on puhdas tuleville vaiheille. Vain yksi kysymys jää avoimeksi. Missä luuraa vihreä kulinaristi Slimer?

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3,5 / 2 henkilöä