Spider-Man: No Way Home kotikatsomo

Peter Parkerilla (Tom Holland) on ongelma. Hänen salainen identiteettinsä Hämähäkkimiehenä paljastui koko maailmalle edellisen elokuvan lopussa ja Parker haluaisi korjata tilanteen. Ongelma ei ole pelkästään henkilöllisyyden paljastumisessa vaan siinä, että Hämiksen fiktiivisessä historiassa vastaavat tilanteet on usein hoidettu kömpelösti ja yleisöä aliarvioiden.

Sarjakuvissa onnettomin esimerkki on vuoden 2007 One More Day -tarina, joka on kuvaava esimerkki Marvelin sarjakuvapuolen kyvyttömyydestä antaa sankariensa kasvaa ihmisinä ja kypsyä. Tuohon aikaan Hämiksen identiteetti oli paljastunut koko maailmalle ja rakas May-täti oli vaarassa kuolla. Joten mitäpä muuta sitä supersankari tekisi kuin solmisi sopimuksen paholaisen kanssa kaiken, myös oman avioliiton, pyyhkimisestä maagisesti olemattomiin. Sen jälkeen voi aloittaa puhtaalta pöydältä, ilman sitoumuksia ja ilman vanhaa historiaa.

Hämiksen luoja Stan Lee ja myöhemmin Gerry Conway antoivat 1960- ja 1970-luvulla Parkerin kasvaa ja vanheta koulupojasta aikuiseksi mieheksi. Sen jälkeen Parker on ollut viimeiset 50 vuotta lähes staattisessa tilassa satunnaisia kokeiluja lukuun ottamatta. Kuten One More Day osoitti, niin kokeiluista palataan väkinäisesti aina perusasetelmaan. Sama tarve on Hollandin tähdittämän Hämis-trilogian päätösosassa.

Spider-Man: No Way Home ottaa One More Dayn kerronnallisesti pelkurimaisen idean lähes sellaisenaan ja ymppää mukaan Marvelin multiversumit. Paholainen on vaihdettu Doctor Strangeen eli Tohtori Outoon (Benedict Cumberbatch). Tohtorin kädenheilutukset ja mumbojumbo toimivat oivana deux ex machinana nollata Hämis-asetukset peruslukemiin. One More Dayn varjo peittää koko muun elokuvan ja pimentää sen sinänsä ansiokkaita tarinallisia ratkaisuja.

No Way Homen ensisijaisena tehtävänä on katkoa Tom Hollandin Hämiksen siteitä muihin MCU-sankareihin. Toissijaisena missiona on palauttaa niin tuttu ja niin kliseisen kulunut asetelma yksinäisestä nuorukaisesta, jolla ei ole juuri muuta kuin sydänsuruja ja sinipunaiset trikoot. Näyttelijöidenkin kontraktit ovat katkolla. Tarvittaessa kaikki osalliset sivuosanäyttelijöistä itse Hollandiin ovat korvattavissa.

Sony ja Marvel joutunevat neuvottelemaan uudestaan yhteisdiilinsä, joka on taannut Sonyn omistaman Hämiksen kytkökset MCU-elokuviin. Tylsimmässä tapauksessa Hämyhäiskä voisi jäädä pelkästään Sonyn puisevaan Spider-verseen ja MCU jäisi ilman verkkoveijariaan. Lisäksi Holland on taannoin puhunut tauon tarpeesta. Iän karttuessa seiniä pitkin kiipeily on aina hankalampaa.

Toisaalta ei ikä ratkaise, vaan osaaminen. Villeissä huhuissa ohjaaja Sam Raimi on yhdistetty uudestaan hänen omaan Hämähäkkimieheensä eli Tobey Maguireen. Peter Parker, spektakulaarinen Hämähäkkimies Maguiren esittämänä olisi kova veto nyt, kun Raimi on päässyt taas supersankarielokuvien ohjaamisen makuun Doctor Strangen jatko-osan (2022) myötä.

Tobey Maguiren ja Andrew Garfieldin Hämähäkkimiehet saavat hetkensä myös No Way Homessa, jossa multiversumiportaalien avaaminen tuo New Yorkiin sekä roistoja että sankareita vanhoista Hämis-elokuvista. Vaikka useamman todellisuuden Hämiksiä nähtiin jo animaatioelokuvassa Into The Spider-Verse (2018), on innovatiivinen ja rohkea ratkaisu yhdistää kolmen eri elokuvasarjan sankarit samaan teokseen.

Ratkaisu myös pelastaa No Way Homen narratiivin, sillä siihen asti tarina on edennyt ennalta arvattavasti. Parkerin kokema riesa henkilöllisyytensä paljastumisesta ei ole teoksen todellinen fokus vaan nopeasti ohitettava jippo, johon ei alkuminuuttien jälkeen juuri palata syvemmällä tasolla. Muutenkin ylipitkän teoksen minuutteja olisi voinut karsia erityisesti alkupäästä.

Kolmen Hämiksen ja jokaisen heidän arkkivihollisensa mukaantulo muistuttaa sirkuksen jonglöörin esitystä, jossa keilojen määrää lisätään jatkuvasti ja yleisö pidättää henkeään nähdäkseen putoavatko keilat. Eivät putoa. No Way Homen jälkipuolisko on tyylikkäästi toteutettu ja draamallisesti kiinnostava seikkailu. Panosten kovetessa kukin Hämis joutuu miettimään, mikä on paras tapa vaikuttaa: reipas turpasauna vai yritys auttaa konnia.

On kiinnostavaa nähdä sankarien ottavan näennäisesti humaanimman linjan pahisten osalta. Onhan osa superpahiksista selkeästi syyntakeettomia. Toisaalta jos kalsariveikot kyseenalaistaisivat liikaa laittoman vigilantisminsa, niin hehän joutuisivat luopumaan hommistaan. Mutta kuka sitten pysäyttäisi ne konnat, joihin mikään kuntoutus tai neuvotteluyritys ei auta?

Tämä ajatuskulku vaatisi syvällisemmän ja painokkaamman pohdinnan, mihin Jon Wattsin kepeällä ohjauksella ja MCU-putken osasella nro 27 on rahkeita. Eikä sellaiseen ole tietysti tarvettakaan. Hämiksen tehtävänä on tarjota sopivasti tragediaa toiminnan motivoimiseen ja kosolti viihdettä siinä vaiheessa, kun seittiniekka hyppii New Yorkin pilvenpiirtäjästä toiseen ja löytää sisäisen sankarinsa, jotta voi kurmottaa superkonnia.

Tässä Spider-Man: No Way Home onnistuu lennokkaasti. Jonglöörin keilat pysyvät ilmassa esityksen ajan ja kassan kautta voi tulouttaa tähänastiset tuotot eli noin 1,9 miljardia dollaria.