Passing kotikatsomo

Vähään aikaan ei ole tullut vastaan elokuvaa, joka jättäisi katsomisen jälkeen niin hämmentyneen olotilan kuin Passing jättää. Jo itse juoni tuntuu uskomattomalta, mutta silti siitä on saatu aikaan elokuva, joka onnistuu siivittämään katsojansa 1920-luvulle tuntuen samalla modernilta ja tärkeältä.

Irene Redfield (Tessa Thompson) tapaa sattumalta vuosien eron jälkeen lapsuudenystävänsä Clare Bellew’n (Ruth Negga). Claren avoimen rasistinen aviomies John (Alexander Skarsgård) tupsahtaa paikalle haukkuen mustia ihmisiä – tajuamatta, että sekä Irene että Clare ovat mustia, vaikkakin vaaleampihipiäisiä. Clare on keplotellut itsensä varakkaampaan yhteiskuntaluokkaan esiintyen valkoisena ja täten saanut uskoteltua olevansa valkoinen.

Elokuvassa seurataan intensiivisesti Irenen ja Claren ystävyyttä ja toistensa uudelleen löytämistä vuosien jälkeen. Rotuerottelu 1920-luvun New Yorkissa on alati läsnä, ja radiosta kuulee uutisten muodossa tarinoita mustien lynkkauksista. Väri ei ole heidän maailmassaan toisarvoinen tekijä, mutta Clare on onnistunut tekemään siitä sellaisen itselleen omasta mielestään.

Molempia naisia sekä melkein kaikkia sivuosan esittäjiä yhdistää heidän värillisyytensä. Se ei välttämättä käy niin selkeästi ilmi elokuvan mustavalkoisessa värimaailmassa ja kaitafilmimuodossa, mutta ilmenee asenteissa ja keskusteluissa hahmojen välillä. Molemmat ratkaisut auttavat tarinan kuljettamisessa sen ollessa väritön ja ahdettu tiukkaan neliöön. Kaitafilmi on kuin häkki, johon naiset on alistettu syystä tai toisesta leijumaan elämässään eteenpäin juhlien, teenjuonnin ja rupattelun lomassa vailla varsinaista päämäärää.

Passingista paistaa vahva kaipauksen ja kuuluvuuden tunne. Clare haluaa kovasti kuulua jonnekin muualle kuin omaan elämäänsä, vaikka hän on selvästi rakentanut tiensä rikkaan aviomiehen rinnalle vaivalla. Irene tarjoaa Clarelle perheen korvikkeen, jonka hän menetti lapsena joutuessaan valkoisten tätiensä kasvattamaksi. Valkoisten ympäröimänä Clare meni valkoihoisesta, mutta kaipuu juurille syntyy ja kasvaa Irenen tapaamisen myötä.

Irene kaipaa ystävyyttä, mutta Clare ei voi tarjota sellaista pyyteettömästi. Ystävyys on kuin myrkkymuratti, joka salakavalasti kasvaa ja kietoo naiset hellään mutta varmaan kuristusotteeseen. Irenen, Claren ja Irenen aviomiehen Brianin välillä syntyy omituinen ja maagisen vangitseva asetelma, jossa on aistittavissa ihastusta – ja sen mukanaan tuomaa mustasukkaisuutta – kaikkien kolmen välillä.

Rebecca Hallin esikoisohjaus on mielenkiintoinen ja omintakeinen. Siinä näkyy selkeä joskin vielä ajoittain haparoiva ja paikoitellen turhan leijuva tyyli. Hall on itsekin kokenut näyttelijä ja osaa ohjata erityisesti naisnäyttelijänsä loistamaan. On myös merkittävää, että elokuva menee heittämällä läpi Bechdelin testistä ja vieläpä värillisten naisten kohdalla. 1980-luvun testin läpäisy ei ole vielä tänäkään päivänä itsestäänselvyys.

Etiopialaisen Ruth Neggan ja afroamerikkalaisen Tessa Thompsonin kemia toimii elokuvassa mainiosti. Heidän suhdettaan ovat reflektoimassa Irenen aviomiestä piristävän erilaisesti näyttelevä André Holland. Redfordien pariskunnan ystävä, valkoinen kirjailija Hugh Wentworth (Bill Camp) tuo sopivasti eroavaisuutta ja keskustelua yhteiskuntaluokkien ja rotuerottelun värjäämään aikakauteen. Alexander Skarsgårdin vihainen valkoinen aviomies sen sijaan jää etäiseksi ja yhden nuotin hahmoksi, jolta olisi toivonut enemmän.

Passing ei kerro huijauksesta, vaan väärinolettamuksista. Väärin olettaminen voi olla vahingollista, ja sen ero huijaamiseen on hiuksenhieno. Elokuva on myös ajankohtainen, vaikka sijoittuukin sadan vuoden takaiseen menneisyyteen. Muutosta yhteiskunnassa ei ole edelleenkään tapahtunut, ja Passing on oiva muistutus siitä.