Deep Impact kotikatsomo

Kylmän sodan nuukahtaminen 1980-luvun loppupuoliskolla vei Hollywoodilta kultasammon vähäksi aikaa. Mistä löytää uudet uhkakuvat, pahuuden valtakunnat ja paatuneet konnat? No, Hollywood löysi pelastuksensa niin ylhäältä kuin alhaaltakin. Kuvioihin palasivat menneiltä vuosikymmeniltä mallia ottaneet luonnon sokeaa tuhovoimaa henkivät katastrofispektaakkelit sekä enemmän tai vähemmän tosissaan tehdyt, hirviöistä ja ulkoavaruuden uhittelijoista kertovat tehostepaukuttelut. Nyt videomarkkinoilla on tarjolla kaksi sinänsä kiinnostavaa ja lyhyessä ajassa peräkkäin ilmestynyttä, asteroidi-/komeettauhkaa hyväkseen käyttävää elokuvaa, joissa pahuus tiivistyy täydellistä tuhoa huokuvaan kivenlohkareeseen. Näistä Michael Bayn hillitön Armageddon (1998) on silkkaan testosteronitoimintaan satsaava äärivisuaalinen camp-paukku, kun taas Mimi Lederin puisevan "humaani" Deep Impact sortuu suorastaan mauttoman yltiösentimentaaliseen mässäilyyn maailmanlopun tuntojen edessä.

Terhakka teinipoika Leo Beiderman (Elijah Wood) ja astronomi Marcus Wolf (Charles Martin Smith) paikallistavat tuntemattoman taivaankappaleen, joka myöhemmin ristitään löytäjiensä mukaan. Wolf hätääntyy pahan kerran laskettuaan mötikän olevan törmäyskurssilla maan kanssa, mutta ei saa tietoa eteenpäin, koska kuolee auto-onnettomuudessa.

Kuluu vuosi. Amerikkalaisen tv-kanavan nousukas naistoimittaja, Jenny Lerner (Téa Leoni), selvittää ministerin eron syitä ja pääsee itse USA:n presidentin, Tom Beckin (Morgan Freeman), johdattelemana synkän salaisuuden jäljille: maata uhkaa komeetta, joka on Mount Everestiä suurempi. Salaisuus paljastetaan koko maailmalle ja samalla aloitetaan vastatoimenpiteet: amerikkalaiset ja venäläiset ovat rakentaneet yhteistyönä maailman suurimman avaruusaluksen, Messiaan, jolla sankarimiehistö matkaa komeetalle mukanaan liuta ydinpaukkuja. Messias kuitenkin epäonnistuu tehtävässään. Mitä ihmiskunta tekee epätoivoisessa tilanteessa?

How I learned to stop worrying and love the bomb

Deep Impact pohjustaa komeetan maahansyöksyä kiduttavan kauan ja hartaasti, eikä kyseenalainen sensaatiohakuisuuskaan ole kaukana, kun elokuvassa innostutaan raamattuhömppään ja aletaan arpapelin periaattein suunnittelemaan uutta Nooan arkkia. Katsojaa kiusataan kourallisella teennäisiä ihmiskohtaloita, joista on väliä yhtä paljon kuin Titanicin (1997) pinnan alle vaipuvista ryysyläisistä, porvareista ja teineistä. Jo puolessa välissä soisi sen kirotun komeetan iskevän Telluksen kamaraan ja tekevän lopun kaikesta pitkitetystä ja imelästä kärsimyksestä, mutta ei.

Kuin viimeisenä niittinä arkkuun USA:n presidentti pitää Deep Impactin loppurutistuksessa puheen, jossa hän liikuttuneena valaa tulevaisuudenuskoa uuden ja eheämmän yhteiskunnan rakentamiseksi. Eli, kaiken kukkuraksi tosikkomainen elokuva on tehty asiaankuuluvalla vakavuudella: tapahtumia pohjustetaan ikään kuin tieteellisellä maltilla ja tarkkuudella. Näinhän se voisi tapahtua, jos... Kalsean kokonaisuuden kruunaavat hailakat erikoistehosteet, jotka jäävät mennen tullen kakkospallille, jos niitä verrataan esimerkiksi Armageddonin tai Titanicin vastaaviin - ja tv-ruutu vain pahentaa asiaa.

Näyttelijäanniltaan Deep Impact on kiusallisen keskinkertaista. B-luokan statistit poukkoilevat ympäriinsä ja poraavat kauheaa kohtaloaan, kun taas muutama tähti on mukana katsojia houkuttelevina tärppeinä. Olisi hauska tietää, millä keinoin vanhat takuuvarmat veteraanit, Robert Duvall (veteraaniastronautti Spurgeon "Fish" Tannerina) ja Morgan Freeman on ylipuhuttu tällaiseen tekeleeseen. Ehkäpä vinolla taalapinolla on ollut osuutta asiaan - silloin olisi edes jokin perustelu. Niin tai näin, he tuovat edes pientä potkua katsomiskokemukseen, vaikka toistavatkin tuttuja maneereitaan. Mutta ellei heitä olisi, niin heikkohermoisemmalla tulisi Deep Impactia katsoessa paniikkikohtaus kääntää tekohampaat väärin päin ja alkaa syödä omaa päätään.

Kun ydinsodan uhka on nykyään karvas muisto vain (vaikka se on edelleen olemassa yhtä konkreettisena), niin viihdekylän dollarimaakarit ovat tehneet joukkotuhoaseista ihmiskunnan ja maapallon pelastuksen tarpeellisia työvälineitä, joilla kiusalliset taivaanmöllykät lasautetaan soraksi ja sannaksi. Mikään järjestelmällinen propagandakampanja ei tällaiseen aivopesuun pystyisi, mutta Hollywood-elokuvalta se onnistuu. Älkööt kukaan huolestuko, vaan rakastakaa pommia, se on siunaus meille ja tuleville sukupolville!

Ja kun joku joskus väitti, että Rambo - Taistelija 2 (1985) edustaa edesvastuutonta äärikonservatiivista elokuvaa, joka antaa vääristyneen kuvan vähän kaikesta? Mutta, pitäähän armeijan poikien jollain tavalla perustella ydinlelujensa olemassaoloa: "Nuke - for all the mankind!"