Biutiful kotikatsomo

Alejandro González Iñárritun tähänastisilla ohjauksilla on ollut vahvasti yhteisiä teemoja. Tarinat ovat vaihdelleet, mutta sekä vähäeleinen humanismi että yhteiskunnallisia kysymyksiä inhimillisen toteavasti käsittelevät näkökulmat ovat olleet läsnä tavalla tai toisella. Biutifulissa nämä teemat menevät entistä syvemmälle ja leviävät entistä useammille tasoille.

Elokuvassa on niin monta vertauskuvallista elementtiä ja niin paljon vähäeleistä koruttomuutta, että ilman vahvaa visiota ja osaamista koko teos olisi voinut sortua kuin korttitalo. Vaarana olisi voinut olla ylenpalttinen ”taide-elokuvallisuus” lainausmerkeissä eli yltiösymbolinen, sisäänpäin kääntynyt ja egosentrinen ohjaajan mielitekojen tyydyttäminen kerronnallisuuden kustannuksella.

Toinen uhkaava karikko olisi ollut monisyisten yhteiskunnallisten asioiden naiivi yksinkertaistaminen ja oman maailmankuvan maneerimainen tuputtaminen. Iñárritu kuitenkin onnistuu siinä, missä vaikkapa Terrence Malick ja Aki Kaurismäki eivät ole tuoreimmilla töillään täysipainoisesti onnistuneet. Lopputuloksena on koruton mutta kaunis teos, joka vaatii katsojalta paljon, mutta antaa vielä enemmän.

Javier Bardemin esittämä Uxbal toimii päällisin puolin yhteiskunnan laitamilla ja lain väärällä puolella. Uxbal järjestelee laittomasti maahan tulleiden siirtolaisten asioita ja hommaa näille työpaikkoja harmaan talouden hikipajoihin. Kuolemansairas Uxbal pyrkii samalla huolehtimaan perheestään ja miettimään joka kerta uudestaan suhteensa omaan vaimoonsa (Maricel Álvarez), joka on käytökseltään ailahtelevan holtiton ja äitinä lähes kelvoton.

Uxbalilla on myös selittämätön taito kuunnella vainajia. Kuolleiden läsnäolo ja vaikutus jatkuu heidän lähiomaisissaan, ja vaikka suru on suurta, se ei ole suinkaan lohdutonta. Bardem uppoaa hahmonsa nahkoihin karvoineen päivineen, ja tulkitsee Uxbalin tuntemuksia vähin elein mutta erittäin intensiivisesti. Roolihahmo on ristiriitaisessa aitoudessaan ja inhimillisyydessään sellainen, jota harvoin valkokankaalla tapaa.

Myös muut henkilöhahmot aina kiinalaisista rakennustyöläisten välittäjistä afrikkalaisiin katukauppiaisiin esitetään uskottavassa viitekehyksessä: kenties systeemin pelinappuloina, mutta kuitenkin pelinappuloina, joilla on oma tahto ja jotka kykenevät omiin valintoihin. Heille on ehkä jaettu huonot kortit mutta he pelaavat silti parhaan kykynsä mukaan. Jokaisella henkilöllä on oma taakkansa kannettavanaan ja oma lokeronsa. Toisinaan polut risteävät, toisinaan Barcelonan kaduilla on kuin kaksi eri maailmaa joiden asukit eivät aidosti tiedosta toisiaan.

Biutifulin kuvaus on tarkkaan mietittyä ja hyvässä tasapainossa. Elokuvassa on paljon käsikameraa ja staattisia otoksia Barcelonasta kauneimmillaan ja kauheimmillaan. Viipyilevä kuva nivoutuu tarinan rytmiin, ja ajoittain yksittäiset otokset ovat suorastaan hätkähdyttäviä. Vaikuttavin on kalmankaunis otos houkuttelevan kirkkaasta merestä ja idyllisestä hiekkarannasta. Merta hyväilevä kamera paljastaa vähä kerrallaan, kuinka aaltojen mukana kelluu kuolleiden kiinalaisten työläisten ruumiita. Paremman elämän tavoittelu voi johtaa viimeiseen rantaan.

Parhaansa yrittävän miehen elämä, hyvinvointivaltioiden varjopuolet sekä edesmenneiden perheenjäsenien yhä jatkuva läsnäolo yhdistyvät Iñárritun punomilla seiteillä toisiinsa. Lopputulos on verkko, joka kestää aikaa ja johon takertuu vangiksi.