Amores Perros valkokangas

Meksikosta maahantuodaan elokuvia Suomeen todella harvoin. Jo siitä syystä Amores Perros on kiinnostava. Alejandro González Iñárritun esikoisohjaus vakuuttaa onneksi myös omilla ansioillaan. Elokuva on onnistunut kuvaus sekä Meksikon sosiaalisten luokkien ongelmista että eräistä ihmiseloon liittyvistä kysymyksistä yleensä. Klassisista teemoista käsittelyssä ovat muun muassa verisiteet, rakkaus, luottamus ja tietenkin rikkaus. Amores Perrosissa kuvattu ihmiselämä ei ole kovin kaukana koiranelämästä.

Elokuva koostuu kolmesta episodista, jotka nivoutuvat löyhästi yhteen auto-onnettomuuden ympärille. Ensimmäisessä tarinassa Octavio (Gael García Bernal) yrittää koiratappeluiden avulla tienata rahaa karatakseen veljensä vaimon Susanan (Vanessa Bauche) kanssa. Toisen tarinan keskiössä ovat yläluokkaa edustavat Valeria (Goya Toledo) ja Daniel (Alvaro Guerrero), jotka yrittävät totuttautua yhteiseloon auto-onnettomuuden jälkeen. Kolmannen tarinan johtohahmona on El Chivo (Emilio Echevarría). Miehen hahmo kokoaa elokuvan teemat yhteen ja hänen tarinansa on samalla myös Meksikon poliittisten konfliktien merkkaama. Jokaisessa episodissa koirat ovat tärkeässä asemassa, useimmiten omistajiensa välineinä.

Amores Perrosin ihmiskuva on kaikessa realistisuudessaan kolkko. Ihmiset ovat itsekkäitä, ahneita ja epäluotettavia. Omissa tyhjiöissään elävät ihmiset kylvävät ympärilleen onnettomuutta ja pahuutta yrittäessään luoda itselleen paremmat olosuhteet. Uskollisista palvelijoistakin, koirista, tulee käsittelyssä tappajia. Onnea ei löydy Meksikon suihkuseurapiireistä eikä alamaailman jengeistä. Elokuvan karu todellisuus näyttää sormella ihmisten suuntaan etsien syyllisiä kaikista. Elokuvassa ei kuitenkaan seurata mitään poliittista agendaa, vaan pikemminkin halutaan tuoda todellisuus katsojan ulottuville.

Elokuvan ongelma on siinä, että alleviivatessaan epätoivoa ja ahdistusta se rönsyilee hieman liikaa. Guillermo Arriagan käsikirjoitus on sinänsä taidokas ja mielenkiintoinen, mutta juonta olisi voinut tiivistää huomattavasti. Elokuva tuntuu sanoneen sanottavansa jo ensimmäisessä osiossa. Samasta syystä myös kolmen tarinan yhteensitominen tuntuu hieman turhalta ja "päälleliimatulta". Juonen rakenne ei palvele elokuvan kokonaisuutta läheskään yhtä tehokkaasti kuin esimerkiksi lukuisissa Robert Altmanin elokuvissa tai vaikkapa P.T. Andersonin Magnoliassa. Hieman liian alleviivaava tyyli vie parhaimman terän elokuvan potentiaalista.

Elokuva on kuvattu suurimmaksi osaksi käsivarakameralla. Valinta on perusteltu, sillä dokumentaarin visuaalinen ilme ja tarinassa tavoiteltu kaunistelematon ote toimivat hyvin yhteen. Nopeat leikkaukset rytmittävät tapahtumia ja rakentavat paikoin todella intensiivisiä ja hienoja kohtauksia. Kerrontaa tahdittaa onnistuneesti myös musiikki, jonka monipuolisuus tuo lisää syvyyttä tarinaan.

Amores Perros on kokonaisuutena erittäin hyvä elokuva. Ihmisten ja koirien rinnastaminen on kaikessa brutaaliudessaan osuvaa kritiikkiä nyky-yhteiskunnan arvoja kohtaan. Koiratappelut eivät juuri eroa ihmisten välillä käytävistä välienselvittelyistä. Synkkä maailmankuva ei juurikaan anna toivoa. Kun ihmiset vajoavat alas, he vetävät myös eläimet mukanaan.