Big Trouble kotikatsomo

Mitä tapahtuu, kun yhteen laitetaan mittava ja nimekäs näyttelijäkaarti, MIB-leffojen ja Wild Wild Westin ohjaaja Barry Sonnenfeld ja tarina perustuu Pulitzer-palkitun Dave Barryn kirjaan? Maailmanlaajuinen lippukassojen räjähdysaalto? Ei välttämättä. Big Troublesta tuli Big Flop. Ehkäpä ennakko-odotukset olivat liian suuret, sillä ei Big Trouble ihan niin hirvittävän huono kuitenkaan ole, vaikka eipä siitä juurikaan sanomaa tai edes kovin järjellistä juonta löydy. Big Troublen kohtalo taitaa olla se nöyryyttävin, mitä elokuvalle moni voi kuvitella: hukkua Hollywood-leffojen tasapaksuun keskivertomassaan.

Soppa syntyy, kun rikas paskiainen, Arthur Miller, tahtoo atomipommin ja kaksi palkkamurhaajaa tahtovat Arthurin. Arthurin vaimo ei tahdo enää miestään, mutta tahtoo tyttärensä koulukaverin isän, joka puolestaan tahtoo saada poikansa kunnioituksen takaisin. Soppaa maustetaan vielä kunnollisilla lainvartijoilla, kovistelevilla FBI-agenteilla, äärettömän typerillä rosvoilla, Jeesuksen näköisellä maissilastufriikillä, hemaisevalla taloudenhoitajalla ja kuorma-autolastillisella vuohia. Luvassa on siis kohtalaisen sekavaa hölmöilyä säestettynä nasevalla huulenheitolla.

Big Troublessa on paljon samaa meininkiä kuin Sonnenfeldin 1995 ohjaamassa Get Shortyssa, mutta Big Troublessa langat ei pysy yhtä hyvin käsissä. Tim Allen ei ehkä ollut paras mahdollinen valinta Elliot Arnoldin rooliin, jonka esikuvana on Dave Barry itse. Allenin hölmistyneisiin katseisiin ehtii kyllästyä ja joka virnistyksen jälkeen on liian helppo kuvitella äänitettyä yleisön naurua taustalle. Stanley Tucci sitä vastoin oli varsin charmantti perverssinä ilkimyksenä. Rene Russo, Dennis Farina ja Janeane Garofalo tekivät juuri sellaisen roolityön omaan tyyliinsä kuin yleisö on jo tottunut näkemäänkin.

On harmi, että Big Troublessa käytetyt komedian keinot eivät oikein osuneet kohdalleen, sillä yritys oli kuitenkin varsin hyvä. Omituiset ihmiset ovat tietysti hassuja, mutta kun käytetään niitä kaikkein tyypillisimpiä karikatyyrisiä hahmoja tulee vain mieleen, että miten monessa muussa elokuvassa rosvo esitetään epäsiistinä idioottina, miespoliisi on hölmö machoilija, rikas mies on kinky sika ja seksikäs naispoliisi pitää kuria ja järjestystä. Välillä mukaan otettiin slapstick-tyylistä tykitystä repliikkeihin, mutta juuri nämä vitsit olivat ne kaikkein kuluneimmat, eivätkä juurikaan naurattaneet. Erityisesti loppua kohden elokuva yltyy farssiksi ja silloin on vaikea viedä tarinaa sujuvasti eteenpäin, eikä ole enää kovin hauskaakaan katsella ihmisten sinkoilevan hassu ilme naamallaan minne sattuu.

Big Troublea pelastaa se, että se ei ota itseään millään lailla tosissaan. Tarkoitus on vain pitää hauskaa kieli poskella, ei muuta. Big Troublea voi ajatella myös parodioivan Snatchin tapaisia elokuvia, joista on tullut melkoinen villitys. Aivan kuin se irvailisi tällaisia rikoskomedioita, joissa leikitellään monilla rinnakkaisilla juonilla ja sattumusten summilla. Kyseessä on siis täysin harmitonta viihdettä. Ihan katsottava, mutta ei mikään huikea nautinto kuitenkaan. Tosin huikeutta kyllä hipoo se, että Big Trouble tarjoaa ennen näkemättömän tilaisuuden nähdä Martha Stewart koirana.