You Were Never Really Here valkokangas

Skotlantilaisohjaaja Lynne Ramsay nousi elokuvaharrastajien tietoisuuteen vuosituhannen alussa toisella pitkällä elokuvallaan Morvern Callar (2002). Parhaiten hänet kuitenkin muistetaan koulusurmaajasta kertoneesta elokuvasta Poikani Kevin (2011). Muutama vuosi sitten Ramsayn piti ohjata lännenelokuva Jane Got a Gun (2015), mutta hän jätti projektin riitaannuttuaan tuottajan kanssa.

Ramsayn elokuvissa on ollut vahva kerronnallinen ja visuaalinen näkemys, joka on tunnistettavissa myös hänen uusimmassa, Cannesissakin palkitussa elokuvassaan You Were Never Really Here. Jonathan Amesin samannimiseen novelliin perustuva käsikirjoitus toi Ramsaylle palkinnon Cannesissa, mutta sitäkin ansaitumpi oli Joaquin Phoenixin saama palkinto parhaasta pääosasta. Ansaittu siksi, että käsikirjoitusta enemmän elokuvaa kannattelee juuri Phoenixin roolisuoritus.

Phoenix esittää Joea, äitinsä kanssa asustavaa sotaveteraania, joka pelastaa teinityttöjä pedofiiliringeiltä lyömällä väärintekijöitä vasaralla. Phoenix on roolissaan niin fyysisellä kuin emotionaalisella olemuksellaan vakuuttava, jopa siinä määrin, että hänen karismansa kantaa elokuvaa silloinkin, kun tarina ja kerronta etsivät uomiaan.

Ramsayn elokuvasta on puhuttu 2010-luvun Taksikuskina, mikä on sikäli ymmärrettävää, että elokuvien päähenkilöissä ja tarinan perusasetelmissa on tunnistettavaa samankaltaisuutta. Martin Scorsesen elokuva oli kuitenkin paljon muuta kuin yhden sotaveteraanin kertomus oikeudenjakamisesta ja maailmanparantamisesta. Taksikuski luotasi modernin ajan suurkaupungin arvojen ja ideologioiden ristiaallokkoa, jossa eksyneet yksilöt eivät löydä enää virtaa, jonka mukana uida.

Tätä ulottuvuutta Ramsayn elokuvassa ei ole. You Were Never Really Here on vain Joen tarina, johon on lisätty muutamia tarpeettoman paksulla tussilla kirjoitettuja yhteiskunnallisia huomioita. Valtaapitävien perversiot ja heidän pyssymiehensä ovat niin moneen kertaan pöytään lyöty kortti, että sillä pelaaminen tuntuu väkevän atmosfäärin elokuvassa lähinnä halvalta huijaukselta korostaa elokuvan yhteiskunnallisuutta.

Kiehtovimmillaan You Were Never Really Here on kuvatessaan Joea ja hänen elämäänsä iäkkään äitinsä kanssa. Joe on peräkammarin poika, joka korjaa yhteiskunnan moraalittomuutta vasaralla. Tekojensa kautta Joen psyykestä muodostuu monitulkintainen, mitä Ramsay kuitenkin sortuu selittelemään Joen taustoja avaavilla takaumilla. Takaumat on sinänsä istutettu kerrontaan luontevasti, mutta ne ovat liian alleviivaavia. Samainen alleviivaavuus rasitti aikanaan myös Poikani Kevinin kerrontaa. Takaumilla tehdään selväksi, miksi Joe on sellainen kuin on, tulkinnalle ei ole jätetty tilaa. Ero Taksikuskin Travisiin on huomattava.

Ramsayn tuotannossa on nähtävissä samoja piirteitä kuin tanskalaisella Nicolas Winding Refnilla. Uran alkutaipaleen särmikäs omaperäisyys on myöhemmässä tuotannossa hioutunut turhan tyylitellyksi estetiikaksi, joka ohjaajan tunnistettavasta tyylistä huolimatta on alisteista aiempien vuosikymmenten mestareille. Sisältö ja oma sanottava ovat jääneet estetiikan jalkoihin.

Suurilla mestareilla muoto kumpuaa aina sisällöstä, minkä nykypäivän tyylinikkarit ovat unohtaneet. He luovat muodon ennen sisältöä, mikä tekee näyttävästä ja huolitellustakin estetiikasta ulkokohtaista ja kerronnallisesti pinnallista, kun muodon alta ei löydy syvemmälle vieviä tulkintapolkuja. Sarjakuvamaiset karikatyyrihahmot motivoidaan alleviivaustussilla, minkä jälkeen estetiikan annetaan viedä. Tähän on helppo heittäytyä ihastellen mukaan, jos elokuvataiteelta kaipaa vain visuaalisia elämyksiä vailla tulkinnallista vuoropuhelua suhteessa yhteiskuntaan ja vallitsevaan kulttuuriin.

You Were Never Really Here on estetiikaltaan ja atmosfääriltään valkokangaselokuva. Siksi onkin hieman sääli, että elokuva saa Suomessa vain rajallisen ja pienimuotoisen teatterilevityksen ennen heinäkuun tallennejulkaisua. Kotikatselussa muoto ei pääse ison kankaan tavoin oikeuksiinsa, jolloin tarina ja kerronta paljastavat sisällön ohuuden suhteessa väkevään estetiikkaan.