Morvern Callar valkokangas

Elokuvan alkutekstijakso ja ensimmäiset otokset asettavat tärkeimmät, koko tarinaa kehystävät kysymykset: Mitä Morvern Callar -niminen nainen tekee löydettyään kotoaan itsemurhan tehneen poikaystävänsä? Mitä hänen tilanteessaan olevan naisen oletetaan tekevän?

Verkkaiset, mietiskelevät alkukohtaukset paaluttavat ahdistavan asetelman katsojan mieleen yhdessä monien tavallisten toimintavaihtoehtojen ja niistä ponnistavien tarinaskeemojen ohella. Jonkun aikaa oleiltuaan Morvern lähtee kuitenkin kaverinsa kanssa kotibileisiin tanssimaan ja juomaan jatkaen elämäänsä muutenkin stoalaisella tyyneydellä. Supermarketin kassana työskentelevä nainen sinnittelee rennosti eteenpäin, asunnossa oleva ruumis on aluksi huonekalu muiden joukossa ja lopulta siitäkin päästään kätevästi eroon, minkä jälkeen voikin lähteä Espanjaan juhlimaan.

Missään vaiheessa ei tule mieleenkään, että Morvern olisi mielenvikainen, raivoisasti kostonhimoinen tai kummallinen eksentrikko. Ohjaus näyttää hänet ja hänen ystävänsä lempeässä, maltillisesti, mutta vakuuttavasti motivoidussa impressionistisessa valossa. Rakeinen kuva, kirjava, laikukas ja välkkyvä värimaailma, erilaisten suotimien tuottamat musiikkikerrostumat sekä rennot hyppyleikkaukset eivät ole vain muodikasta ja pinnallista Ritchie-Boyle-koulukuntaa, vaan ne tukevat yleistä strategiaa, joka piirtää elämänmakuista kuvaa syvällisestä naishahmosta vain löyhästi toisiinsa liittyvien tunnelmakuvien avulla. Kaurismäkeläiseen vähäeleisyyteen tottunut suomalainen katsoja osaa arvostaa Mortonin ja McDermottin turhanaikaisesta säksätyksestä karsittuja roolihahmoja. Viileä ja vilpitön, epämääräisyyksille tilaa jättävä näyttelijätyö täydentää kuvakerronnan yhtenäiseksi tyyliksi.

Alussa esitetyt kysymykset eivät lisäänny, laajene tai muunnu, uudet ongelmat jäävät kohtauksien sisäisiksi. Morvern katsoo televisiosta Michelangelo Antonionin elokuvaa Ammatti: reportteri (The Passenger, 1975) ja alluusio ulottuu rakenteellisten ja teemaattisten samankaltaisuuksien yli italialaisen auteurin tyyliin yleisemmin: Morvern Callarin tarina pysyy yksinkertaisena, episodisena ja avoimena, päähenkilöt harhailevat tilanteesta toiseen osittain päättäväisinä, osittain epätietoisina, ilman selkeätä päämäärää.

Silti lopputulos korostaa naispäähenkilön suoraselkäistä itsenäisyyttä ja mahdollisuuksia rooliodotusten ja -vaatimusten edessä. Hän ei kompuroi kohtauksesta toiseen aavemaisten johtolankojen armoilla kuten Jack Nicholsonin tokkurainen David Locke. Morvern ohjailee itse kulkuaan omilla päähänpistoillaan ja käyttää siekailematta hyväkseen "marttyyrivainajan" jäämistöä ja sen suomaa riippumattomuutta. Näin elokuvasta muodostuu sekä kumarrus Antonionin esiin tuomille olemuksen, olemassaolon ja moraalin ongelmille että älykäs uudelleen pohdinta, vanhemman teoksen myönteinen, pro-aktiivinen, jopa feministinen revisio.