Poikani Kevin kotikatsomo

Nuorten järjettömille väkivallanpurkauksille on yritetty löytää selityksiä niin meillä kuin muualla. Aseeseen tappamistarkoituksessa tarttuva nuori on yhteiskunnalle vaikea ongelma. Silmitön väkivalta on hätähuuto jostakin, mutta se ei koskaan oikeuta itse tekoja tai tee niistä hyväksyttäviä. Silti väkivallan tekijää olisi ymmärrettävä, jotta seurauksille löytyisi syy. Ilman syytä ennaltaehkäisy on mahdotonta. Niin kauan kuin väkivalta on vain oire jostain selittämättömästä, väkivalta pysyy piinaavan läsnä.

Yhteiskunnassa nuorten väkivallanteoille on haettu syitä milloin milläkin asiantuntijaryhmällä, neuvostolla ja komitealla. Ahtaissa raameissa tulokset ovat olleet laihoja. Asiantuntijoiden ja tutkijoiden on nojattava tieteeseen, vaikka taiteella olisi tiedettä paremmat mahdollisuudet vapaalla aihekäsittelyllä ja ilmaisuvoimalla luodata vastauksia kysymykseen "miksi?". Taiteen saralla on kuitenkin oltu yllättävänkin varovaisia. Tavallaan varovaisuuden ymmärtää, sillä väkivaltaisen nuoren ymmärtämisessä on riskinsä. Eikä tätä riskiä ota myöskään Lynne Ramsayn kiitelty elokuva Poikani Kevin.

Lionel Shriverin romaaniin perustuva elokuva käsittelee arkaa aihetta väkivallan tekijän äidin näkökulmasta. Tämä on elokuvan ehdoton vahvuus, sillä äidin kautta tehty tutkimusmatka väkivallan tekoa seuraavaan syyllisyyteen ja sosiaaliseen eristämiseen on tarkka ja pysäyttävä. Väkivallan tekijän omaisten kohtalo jää usein vähälle huomiolle, vaikka he harvoin ovat syyllisiä tai varsinkaan vastuussa väkivallan tekijän edesottamuksista. Heidän kohtalonsa on monasti armoton niin median kuin sosiaalisen verkoston toimesta. Heitä ei osata tai haluta nähdä uhreina, jota hekin useimmiten ovat.

Sosiaalisena tutkielmana Poikani Kevin onkin vahvoilla, mutta väkivaltaisuuden selittämisessä elokuvassa turvaudutaan kovin kliseisiin keinoihin. Kevinin väkivallanteot perustellaan synnynnäisellä pahuudella, joka on seurausta äidin Euroopan matkalla harjoittamasta synnistä. Kevinistä rakennetaan Damienin (Ennustus, 1976) kaltainen paholaislapsi ja äidistä tämän syyllisyystaakan yksiselitteinen kantaja. Ihmisen väkivaltaisuuden verhoaminen pahuuden kaapuun on perin keskiaikainen ratkaisu vaikean aiheen käsittelylle. Tämä on sääli, sillä samalla vesitetään elokuvan sosiaalista syvätarkkuutta sekä typistetään aiheen laajempia yhteiskunnallisia ulottuvuuksia.

Draamassa käytetyt kauhukerronnan elementit ovat alleviivattua rautalankaa, joten ne eivät laajenna elokuvan tulkintaa, pikemminkin päinvastoin. Väkivalta selitetään pahuudella, mutta pahalle ei anneta muuta selitystä kuin synnin tekeminen, ja asetelma tuodaan moderniin ympäristöön nykydraaman keinoin kerrottuna. Esteettisesti sekä kerronnan rakenteen kannalta ratkaisu on onnistunut, mutta sisällön monitulkintaisuus jää hyödyntämättä.

Ilman äidin näkökulmaa ja Tilda Swintonin väkevää roolisuoritusta Poikani Kevin olisi ollut jälleen vain yksi jatkojaloste paholaislapsen teemaan. Väkivallan syyt jäävät selittämättä, mutta väkivallan tekijän läheinen tulee ymmärretyksi. Hänkin on ihminen, eikä ihmisen vastuu voi koskaan yltää toisen ihmisen mielenliikkeiden aiheuttamiin tekoihin, kalvavasta syyllisyydestä huolimatta.