Whitney valkokangas

Vuonna 2012 menehtynyt Whitney Houston oli yksi maailman menestyneimmistä laulajista. Hän oli nainen, joka tunnettiin nimellä The Voice. Vuosituhannen ääni, joka voisi saada ateistinkin uskomaan jumalaan. Laulajasta kertova, skottiohjaaja Kevin Macdonaldin dokumentti Whitney (2018) pyrkii valottamaan syitä sille, miksi upeaäänisen ja kirkasotsaisen kuorotytön elämä ajautui unenomaisen nousukiidon jälkeen kokaiininkatkuiseen kuolemanspiraaliin.

Dokumentti marssittaa valkokankaalle harvoin nähtyä ja täysin uutta kuvamateriaalia Houstonin ensiesiintymisestä aina henkilökohtaisiin takahuoneessa kuvattuihin videoihin. Tarinaa kerrotaan myös Houstonin omalla äänellä arkistomateriaalin turvin. Dokumentti on tehty Houstonin perheen luvalla ja se rakentuu pitkälti lähipiirin haastattelujen varaan. Se on lähipiirin rakentama, osin ristiriitainen ja ulkokohtainen kuvaus yhdestä maailman menestyneimmästä laulajasta.

Lähipiirin siunauksesta ja läsnäolosta huolimatta Whitney ei anna kovin imartelevaa kuvaa Houstonin perheestä. Oman osansa kritiikistä saa henkilökohtaisilla tragedioilla mässäillyt media. Surullisesta tarinasta löytyy yhtäläisyyksiä niin Amy Winehouseen, Michael Jacksoniin kuin prinsessa Dianaankin.

Macdonald rakentaa pala palalta kuvaa tähdestä nimeltä Whitney Houston. Palapelin palat eivät vain täysin loksahda kohdalleen. Olisiko tarinan yksi puuttuva palanen lapsuudenystävä Robin Crawford, jota dokumentissa ei kuulla?

Yhtäkaikki Whitney hukkaa itsensä liian moniin iltapäivälehtihenkisiin spekulaatioihin ja paljastuksiin, joiden todenperäisyyttä se ei pyri selvittämään, tai jotka ovat suorastaan turhia. Se, että Whitney piti seksistä tai omisti dildon, on tyhjänpäiväistä. Siksi päällimmäiseksi jää väkisin tunne, että dokumentti ei yrityksistään huolimatta pääse pinnan alle. Siinä missä Asif Kapadian Amy Winehousesta kertova dokumentti Amy (2015) onnistui inhimillistämään Winehousen, jättää Macdonaldin Whitney laulajattaren etäiseksi.

Dokumentti tarjoaa kiinnostavimman näkökulman pohtiessaan Houstonin tasapainoilua niin sanotun mustan ja valkoisen Amerikan välillä. Kahden maailman välissä eläminen saa vaikuttavimman kuvauksen vuoden 1991 amerikkalaisen jalkapallon NFL-liigan loppuottelussa, jossa Houston laulaa USA:n kansallislaulun. Houston upotti lauluun sielunsa ja vapauden sanoman. Lopputulos jäi historiankirjoihin yhtenä rakastetuimmista versioista Tähtilipusta. Tähän näkökulmaan, ja ylipäätään Houstonin musiikkiin, olisi voinut paneutua syvemmin.

Kaksituntinen esitys olisi hyötynyt napakammasta leikkauksesta. Mukaan leikattu kuvamateriaali mainoksia, maailmanpolitiikkaa ja Ronald Reagania, tuntuu hetkittäin irralliselta ja perustelemattomalta. Tavoitteena lienee ollut kytkeä Houstonin ura ympäröivään yhteiskunnalliseen muutokseen, mutta tyylikeinona se ontuu useimmin kuin onnistuu. Siitä huolimatta dokumentti on rakenteellisesti keskivertaista parempi.

Koskettavimmillaan dokumentti on ensimmäisen tunnin aikana. Houstonin aseistariisuva luontainen karisma, laulamisen riemu ja uskomaton ääni pursuavat valkokankaalta läpi. Tieto lopussa odottavasta surullisesta alamäestä ja Houstonin ääneen kertoma tarina, jossa hän juoksee paholaista karkuun, virittävät tunnelman haikean mollisointuiseksi.

Puutteistaan huolimatta Whitney tarjoaa hetkiä, jotka nostavat kyynelen silmäkulmaan ja ihokarvat pystyyn. Se taltioi palasia musiikillista taituruutta, jotka todistavat mistä Houstonissa parhaimmillaan oli kyse, ja raottaa verhoa tähden kulissien taakse.

Whitney on tuskin viimeinen dokumentti traagisesta laulajasta. Sen takaavat ilmaan jäävät kysymykset sekä Houstonin taituruus, joka ansaitsisi oman dokumenttinsa.