Ant-Man and the Wasp valkokangas

Avengers: Infinity Warin (2018) jäljessä teattereihin tuleva Ant-Man and the Wasp (2018) ottaa rohkeasti eron tuon suurelokuvan tapahtumiin kertoen sitä ennen tapahtuvan oman itsenäisen tarinansa, mikä sidotaan Marvel Cinematic Universen (MCU) laajempaan jatkumoon vasta elokuvan post credit -kohtauksessa.

Ensimmäisen Ant-Manin (2015) ohjauksesta vastannut Peyton Reed jatkaa jatko-osassa samoilla linjoilla ensimmäisen osan kanssa, jonka tapahtumiin Ant-Man and the Waspin kerronta vahvasti nojaa. Pääosakolmikko Ant-Man / Scott Lang (Paul Rudd), Hope Van Dyne / Wasp (Evangeline Lilly) sekä tämän isä ja alkuperäinen Ant-Man tohtori Hank Pym (Michael Douglas) palaavat uusien hahmojen kera, joista tärkeimmät ovat elokuvaa eteenpäin vievänä voimana toimiva Janet van Dyne (Michelle Pfeiffer) ja antagonisti Ava / Ghost (Hannah John-Kamen).

Ant-Man and the Wasp luottaakin omaan hahmojoukkoonsa ja tarinaan, jossa Janet pelastetaan kvanttimaailmasta. Taustalla olevista sarjakuvista on otettu ainoastaan hahmojen ulkokuori, mikä ratkaisuna saattaa ärsyttää sarjakuvansa lukenutta yleisöä, mutta on MCU:n uudelle yleisölle tähtäävissä elokuvissa jo aikaisemmin käytetty toimintatapa. Ant-Man and the Wasp on hauskempi ja viihdyttävämpi kuin ensimmäinen osa Ruddin päästäessä komedialahjansa valloilleen, jopa enemmän kuin Uutisankkuri: Ron Burgundyn legendassa (2004). Hahmojen välistä komiikkaa tukevat elokuvan oivaltavat visuaaliset vitsit, jotka usein liittyvät koolla leikittelyyn.

Kauttaaltaan tunnelmaltaan kepeä elokuva, johon on yhdistetty viittauksia synkempiin teemoihin ex-vankien elämästä, pitkäaikaissairauksista ja läheisten kuolemasta, toimii kokonaisuutena ensimmäistä Ant-Mania paremmin. Jo ensimmäisessä elokuvassa esiin tullut hahmon komediallisempi puoli tekee Ant-Man and the Waspista Guardians of the Galaxy -elokuvien (2014, 2017) ja Thor Ragnarökin (2017) kaltaisen komediallisemman supersankarielokuvan. Hahmojen välinen, ajoittain jopa improvisoidulta vaikuttava komedia näkyy esimerkiksi Scottin ja tätä valvovan FBI-agentti Jimmy Woon (koomikko Randall Park) välisessä dialogissa.

Viittaukset pienentymiselokuviin, erityisesti Fantastiseen matkaan (Fantastic Voyage, 1966), ovat tälläkin kertaa läsnä kvanttimaailmaan matkan kuvauksessa. MCU on myös selkeästi alkanut panostaa monitasoisempien vihollisten luomiseen Ghostin ollessa jo kolmas onnistuminen putkeen Kilmongerin ja Thanosin jälkeen. Myös hahmon kehityskaaren päätös elokuvassa tuntuu tuoreemmalta ratkaisulta.

MCU:n elokuvien tavoin tuotantoarvoiltaan korkeatasoinen Ant-Man and the Wasp ei sinänsä poikkea sarjan muista elokuvista, paitsi hahmojensa käsittelyssä. Se nojaa paljon sarjan elokuvissa jo aikaisemmin nähtyyn ja tuottavaksi todettujen elementtien hyödyntämiseen, mitä korostaa entisessään jo Marvelin uudessa logossakin esiteltävä studion kymmenvuotinen menestyksen taival.

Ant-Man and the Waspin summaa hyvin elokuvan alkaessa asuntoonsa valvontapannalla sidottu Scott, joka leikkii tyttärensä Cassien (Abby Ryder Fortson) kanssa rakentamalla tälle seikkailuratoja. Elokuva tuntuu juuri tällaiselta pienikokoiselta rakennelmalta MCU:n suurelokuvien jatkumossa, ja onnistuu viihdyttämään erityisesti ensimmäisen osan nähneitä katsojia.