State of Play valkokangas

Paul Abbottin vuonna 2003 ilmestynyt Valta pelissä on ihastuttanut Suomessakin televisioruutuja pariinkin kertaan. Kuusituntinen minisarja rakentuu yllättäville käänteille, jotka seuraavat toisiaan tiukkaan tahtiin. Sarja onkin juuri tästä syystä yllättävä valinta elokuvaversion pohjaksi, sillä sen typistäminen pariin tuntiin tuntuu mahdottomalta ajatukselta. Kevin Macdonaldin Hollywood-debyytti, State of Play, yllättää kuitenkin sarjan ystävät positiivisesti, sillä elokuvassa on osattu säilyttää tasapaino juonellisten käänteiden ja henkilöhahmojen syvyyden välillä.

Washingtonilaisessa sanomalehdessä työskentelevä Cal McAffrey (Russell Crowe) lupautuu auttamaan nuorta journalistia Della Fryea (Rachel McAdams) hänen juttunsa kanssa, kun poliitikon rakastajattaren itsemurhasta paljastuu uusia käänteitä. Ystävyys kyseisen poliitikon, Stephen Collinsin (Ben Affleck), kanssa ei auta tilannetta, kuten ei häämöttävä deadline toisen murhajutun kirjoittamisessakaan. Yhdeltä uudelta seksiskandaalilta näyttävä juttu alkaa kuitenkin paisuu pian poliittiseksi salaliitoksi, jossa on vaikea tietää keneen voi luottaa.

Tapahtumapaikan siirtäminen Lontoosta Washingtoniin on muuttanut alkuperäistarinan dynamiikka huomattavasti. Kaikesta on tullut suurempaa ja poliittisen pelin panokset ovat nousseet. Elokuva ei kuitenkaan ole siirtänyt fokustaan pois journalismista, vaan uutisen tutkimisprosessi on yhä painavampi kuin itse poliittinen skandaali. Sarjan yllätyksellisyys on siirretty kunnioitettavasti valkokankaalle ja pelistä karsiutuneet juonikuviot ja henkilöhahmot ovat taitavasti valittuja.

Suurin ero sarjan ja elokuvan välillä onkin sen arvomaailmassa. Macdonaldin State of Play miettii printtimedian tulevaisuutta rahaongelmien kanssa taistelevan lehden kautta. Se alleviivaa sanomalehtien ylevyyttä uutisten levittäjinä, samalla vihjaten, että eihän oikeita uutisia voi levittää blogien kautta. Kevyempi julkisuus saa myös oman osansa kritiikistä mielien korruptoijana ja oikeiden uutisten sivuuttajana. Macdonald ei näin tartu Paul Abbottin tavoin kysymyksiin journalismin eettisistä rajoista tai sensuurista, vaikka niitä sivuaakin muutamaan otteeseen. Elokuvaa katsoessa esiin nouseekin kysymys, lieneekö lehdistön sensuuri vielä liian arka paikka Washingtoniin sijoittuvalle elokuvalle.

Vaikka elokuva sisältää suunnattoman määrän nopeita juonenkäänteitä, on se silti pystynyt luomaan voimakkaan henkilögallerian. Ainut heikkous elokuvassa on Ben Affleckin valinta tunteikkaaksi poliitikoksi. Myötähäpeää herättävää esitystä ei paranna, että hän ei tunnu sopivan edes iältään Russell Crowen entiseksi luokkatoveriksi. Mielenkiintoinen uudistus sarjasta on Della Fryen ja Cal McAffreyn välisen ikäkynnyksen luominen, joka omalta osaltaan antaa pontta elokuvan ideologiselle maailmalle. Kilpailevien journalistien taisto on muutettu sukupolvien ja samalla eri mediamuotojen väliseksi kilpailuksi.

Tummanpuhuva poliittinen trilleri on hieno pelinavaus Kevin Macdonaldin tulevalle Hollywood-uralle. Sovitukseltaan uskollinen State of Play on muokattu omaksi itsenäiseksi tarinakseen, joka pitää virheistäänkin huolimatta katsojan mukanaan.