Rautajätti valkokangas

Rautajätti on juuri niin naiivi ja simppeli kuin animaation pitää olla, mutta juuri niin fiksu, että lasten ohella sielunruokaa siitä löytävät myös aikuiset. Mitä useammin sarjakuvahahmoja yritetään väkipakolla vääntää animaatioksi (Tarzan) tai elokuvaksi (Asterix), sitä suuremmalla ilolla on tervehdittävä Rautajätin tyylistä, populaarikulttuurin kuvastoa luontevasti hyödyntävää tuotetta, joka luo oman maailmansa eikä vain kopioi valmiita formaatteja. Elokuvan tuotantohistoria palautuu jo 1960-luvulle ja brittiläisen runoilijan lastenkirjaan "The Iron Man". Sittemmin aihe innoitti Who-kitaristi Pete Townsendia tekemään samannimisen levyn. Monien mutkien kautta aihe päätyi Warner Brothersille ja ohjaaja Brad Birdin käsiin.

Kai nappulat osaavat Salaiset kansionsa jo niin hyvin, että muukalaisparanoiaa hellästi parodioivan animaation pienet nyanssit menevät heille jakeluun. Rautajätti sijoittuu - taas kerran - kultaiselle vuosikymmenelle, vuoteen 1957, jolloin Sputnikin säikäyttämät amerikkalaiset lukevat ruokarukouksensa, pelkäävät punaista vaaraa ja lentäviä lautasia samalla kun lapset katsovat televisiosta atomipommilta suojautumista opastavaa "duck and cover" -piirrettyä. Roswell muuttuu näppärästi Rockwelliksi. Miljöönä on luonnollisesti pikkukaupunki, ja päähenkilönä pikkupoika, joka pelastaa avaruudesta tipahtaneen robotin varmalta tuholta. Metallia rohmuavan robotin ja pojan ystävyydestä ja ympäristön suhtautumisesta pelottavaan muukalaiseen punoutuu sitten elokuvan keskeinen juonilanka.

Kulttuuriset viitteet on Rautajätissä laadittu samalla huolellisuudella kuin Simpsoneissa, vaikka se muuten on paljon Simpsoneita kiltimpi ja vähemmän itseironinen. Rautajätti hyödyntää monia 1950-luvun tieteiselokuvia, erityisesti niitä harvoja, joissa kritisoitiin sotilaallis-poliittisen eliitin kylmän sodan vainoharhaa. Sankareina ovat pikkupoika ja syrjäänvetäytyvä beatnikki, konnana lipevä FBI-mies. Heidän välissään on hyvää tarkoittava jättiläinen, sieluaan etsivä metallirohmu, jonka on valittava taistelun tai rauhanomaisuuden tie suhteessa aggressiivisiin ihmisiin. Siis samantyyppinen vastakkainasettelu kuin Spielbergin E.T.:ssä, mutta onneksi ilman liian sentimentaalisia painotuksia.

Itse asiassa Rautajätti on paljon enemmän science fictionia kuin monet sarjakuvamaisen sotaisat tulevaisuusvisiot. Todistaahan se, että sielu se on robotillakin, jos sen vain pystyy itse valinnoillaan löytämään. Toivottavasti hyvää tarinaa ei vain pilata samalla idealla rahastavilla jatko-osilla!