Rottatouille kotikatsomo

Pixarin digitaalipajan bittinikkarit ovat jälleen kerran saaneet aikaan kerrassaan onnistuneen kokoperheen animaatioelokuvan, Rottatouillen, joka myös voitti juuri käydyssä Oscar-kisassa parhaan animaatiofilmin pystin. Myös Pixarin edelliset elokuvat Ihmeperhe (2004) ja Autot (2006) tehneen työryhmän parivuotisella uurastuksella on loihdittu Pariisiin sijoittuva, valkosipulin tuoksuinen jyrsijäseikkailu, jonka animointi on ainakin karvan verran komeampaa kuin muiden alan tekijöiden viime aikaisissa tuotoksissa.

Pixarilta voi aina odottaa hyvää animaatiota. Tekniikassa ja taituruudessa yhtiö on kolmiulotteisen tietokoneanimaation selkeä johtaja ja edelläkävijä. Tämän mahdollistaa osaltaan Disney-yhtiöiden mukanaolo ja ison tuotantojätin tarjoamat lähes rajattomat taloudelliset resurssit. Onneksi Disneyn, tuon megalomaanisen viihdekonsernin, omien bulkkituotantojen laadullinen rappio ei ole päässyt leviämään – ainakaan vielä – Pixarin piirroselokuviin. Voidaankin sanoa, että Pixar on ottanut animaationtekijänä sen eturivin johtopaikan, jota menneinä vuosikymmeninä Disney itse piti hallussaan lukuisilla menestyselokuvillaan.

Rottatouille kertoo ruuanlaitosta innostuneesta nuoresta Remy-rotasta, jonka kohtalo heittää pariisilaisen huippuravintolan keittiöön. Rottaklaanistaan erilleen kiskaistu pikkuruinen kokkilahjakkuus päätyy keittiön lahjattoman apupojan Linguinin apuriksi tämän onnettomissa kokkailuyrityksissä. Parivaljakon vähitellen sujumaan lähtevällä yhteistyöllä yritetään pelastaa edesmenneen mestarikokki Auguste Gusteaun perintö ja nostaa hänen nimeään kantava entinen menestysravintola uuteen kukoistuksen.

Animaatio ei kosiskele aikuisia katsojia alleviivatuilla interteksteillä ja vitsikkäiksi tarkoitetuilla viitteillä, joita viljellään nykyään ärsyttävän paljon isoille katsojajoukoille tuotteistetuissa kokoperheen elokuvissa. Aikuisiin vetoavana elementtinä on tarinan taustalla ja hetkittäin jopa sen hahmojen ylitsekin kohoava Pariisi. Harvinaisella antaumuksella mallinnettu imaginaarinen Pariisi kuuluisine maamerkkeineen sekä tunnelmallisine katuineen ja kujineen antaa elokuvalle juuri sellaista syvyyttä, jota vanhempi katsoja osaa arvostaa, vaikka itse tarina on vain hieman monisyisempi ja hahmot vain hiukkasen eläväisempiä kuin suoraviivaisessa lastensadussa.

Vähän turhankin pitkäksi venytetty Rottatouille ei jaksa kantaa kunnolla ihan loppuun asti, mutta tekee sen silti paljon paremmin kuin monet lyhyemmät nykyanimaatiot. Ääninäyttelijöistä jää päällimmäisenä mieleen alkuperäisversioon äänensä antanut Peter O’Toole, joka elitistisine brittiaksentteineen esittää tarinan tärkeää sivuhenkilöä, pelättyä ruokakriitikkoa Anton Egoa. Animaation suomenkielisen version pääkokki Skinnerinä häärii hauskasti Jorma Uotinen. Hänen tanssahteleva artikulaationsa on ehkä ajoittain liiankin tutunomaisen epäselvää, mutta sopivan ylidramaattinen ääni sopii kieltämättä hahmolleen hyvin.

Dvd-julkaisun ekstramateriaaleista nousee yli muiden jo Rottatouillen teatterilevityksessä alkukuvana nähty lyhytanimaatio Siepattu. Näissä Pixarin tavaramerkiksi muodostuneissa alkulyhäreissä nyt on vain sitä jotain – vanhanajan kunnon slapstick-huumoria ja mykkäpiirrettyjen tilannekomiikkaa! Toiseksi ilonaiheeksi voi mainita lyhytelokuvan Rotta, ystävä, jossa ihmisen ja rotan yhteistä historiaa kuvitetaan tyylitellyn hauskalla kollaasianimaatiolla. Muissa lisukkeissa kerrotaan pääosin ohjaaja Brad Birdin suulla elokuvan teosta ja tuotannosta, hetkittäin jopa aika kiinnostavastikin.