Tyttö sillalla valkokangas

Amerikkalaisen elokuvan valta-asetelmaa Suomenkin valkokankailla arvostellaan välin kovinkin sanoin, eikä syyttä, sillä suuri osa markkinamaan elokuvista on arvotonta viihdehumppaa. Esimerkiksi eurooppalaisen elokuvan, ehkä nyt kotimaista tuotantoa nykyään lukuun ottamatta, saama tila valkokankailla on jäänyt vähäiseksi varsinkin kehä kolmosen ulkopuolella. Monet todella mielenkiintoiset vanhan mantereen elokuvat eivät koskaan päädy teattereihin asti katsojien ihasteltaviksi. Tässä tilanteessa voi vähintäänkin outona pitää sitä, että kun amerikkalaisten elokuvien rintamaan isketään piikkiä, niin välillä nämä piikit edustavat täysin samaa humpuukisarjaa kuin amerikkalaisetkin.

Ranskalainen Tyttö sillalla lukeutuu yllä mainittuun "kertakulutuskatseltavaa" -sarjaan. Se ei erotu edukseen hyvässä eikä pahassa, vaan katoaa mitäänsanomattomana selittelynä armotta tusinatuotteiden loputtomaan joukkoon. Uuden mantereen humpuukista sen erottaa ainoastaan ranskankielinen yltiöpäinen höpötys ja mustavalkoisuus. Näillä avuilla ei edes ranskalaisesta elokuvasta tehdä kulttuurisesti ja taiteellisesti arvokasta katseltavaa. Hömppä mikä hömppä.

Näyttelijätaidoiltaan siunaamaton Vanessa Paradis esittää miehiin helposti lankeavaa nuorta hupakkoa Adèlea, jonka itsemurhayrityksen vesittää vanha veitsenheiluttelija Gabor (Daniel Auteuil). Nuori ja vanha luuseri löytävät keskinäisestä kemiastaan uutta potkua elämäänsä ja lähtevät kiertämään onnensa ohjaamina. Gabor heittelee veitsiä ja Adèle keikistelee maalitauluna. Ja elämä rullaa…

Patrice Leconten ohjaamassa tarinassa on aineksia todenmakuiseen pohdintaan elämän arvoista ja onnen johdatuksesta elämässä. Pohdinnoilta vain katoaa vakuuttavuus köykäisessä dialogissa ja höttöisessä tarinan asettelussa. Elämän uhmaaminen veitsien nakkelulla ja ruletin peluulla ei vakuuta, eivätkä pääosan esittäjätkään osaa luoda rooleistaan elämänmakuisia. Daniel Auteuililla riittäisi kyllä karismaa, mutta vastapäätä keikaroiva Paradis on kuin barbiensa hukannut tyttörukka ilman minkäänlaista tajua roolinsa luonteesta.

Tarkoitukseton ja yltiöpäinen höpötys puuduttaa väistämättömästi kerronnan eikä kokonaisuutta tällöin pelasta edes tyylikäs visualisointi, jossa kylläkin lepää elokuvan ainut kantava oljenkorsi. Mieluusti sitä näkisi valkokankailla puhuttelevia elokuvia eikä aina näitä samoja näennäistaiteellisia keekoiluja. Tyttö sillalla -elokuvan katsottuaan voi vain todeta, että ranskalaiset osaavat tehdä tasan yhtä huonoja elokuvia kuin amerikkalaisetkin.