Ihmeperhe valkokangas

Oletteko koskaan miettineet, minkälaista supersankarin elämä todella on? Miten kulkee sankarin arki auringonlaskun sävyttämän loppusuudelman jälkeen, kun angstiset, kasvun täyttämät teinivuodet ovat takanapäin ja pitkä keski-iän vaihe alkaa? Kykeneekö sankari elämään tavallista elämää, jos mahdollisuutta sankaritekoihin ei ole?

Nämä ja monta muuta seikkaa selviävät animaatiostudio Pixarin digitaalisessa uutukaisessa Ihmeperhe, jossa keskitytään edellisestä elokuvasta Nemoa etsimässä (2003) tuttuun perhetematiikkaan. Vedenalaisen maailman jälkeen Pixarissa on rohjettu siirtyä askeleen lähemmäs ihmisten vaikeaksi miellettyä animointia. Ei siis nukkeja tai muurahaisia, mutta toisaalta ei ihan tavallisia ihmisiäkään. Tarinan punominen supersankarielokuvien parodian kuosiin mahdollistaa edelleen perinteiset animaation tehokeinot, kuten litistämisen ja venyttämisen.

Vaaran ihmeperhe elää Metrovillen kaupungissa, jossa aiemmin supersankarit ovat pitäneet isommat ja pienemmät pahat loitolla. Herra Ihme tulee kuitenkin pelastaneeksi vahingossa itsemurhahyppääjän, joka ei halua tulla pelastetuksi, mistä alkaa oikeusjuttujen vyöry kaikkia supersankareita kohtaan. Ihmeellisten ihmisten on siis painuttava maan alle miettimään omaa soveltumattomuuttaan yhteiskuntaan.

Vaaran, ent. Ihmeen, pariskunnan kannalta ajoitus on hyvä, sillä nyt aikaa jää perheen perustamiseen, eikä äidinkään tarvitse jatkuvasti venyä kohti uusia korkeuksia. Ikäviäkin seurauksia on: herra Ihmeen alter ego joutuu töihin vakuutusyhtiöön. Ja kun lapset vähän kasvavat, hoidetaan sisarusten väliset nahistelut päivällispöydässä hiukan rankemmilla keinoilla. Sillä tietysti ihmeellisten ihmisten lapsistakin tulee ihmeellisiä tavalla tai toisella.

Elokuvan parasta antia on sen ensimmäinen osa, jossa käydään läpi supersankari vastaan arki -tilanteita. Juoni muuttuu heti köykäisemmäksi, kun lähdetään porukalla pahiksen kimppuun. Jotain mielenkiintoista irtoaa toki maailmanpelastusreissustakin, joka on osattu jättää reilusti kaksituntisen elokuvan loppuosioksi. Ohjaaja Brad Birdillä on kyky vahvaan henkilöohjaamiseen, vaikka kyseessä ovat animoidut ihmiset. Tämä näkyi jo Birdin edellisessä elokuvassa Rautajätti (1999), jossa avaruudesta tullut robotti inhimillistettiin pienin, mutta tehokkain keinoin.

Digitalisoitumisen myötä tavoiteltavaa aidon näköisen ihmisen ihannetta saadaan vielä tovi odottaa, mitä tulee pitkiin teatterielokuviin. Pixar ja Dreamworks ovat molemmat keskittyneet tekemään koko perheen piirrettyjä tyypillisine eläin- ja oliohahmoineen, Final Fantasy (2001) oli yrityksenä lähinnä kalkkuna ja japanilainen nykyanimekin saavuttaa aitouden tavoitteen vain ympäristöjä luodessaan. Ihminen on edelleen tyylitelty, karikatyyri tai molempia. Ihmeperheeseen on sentään palkattu oma spesialistinsa hiuksille ja pinnoille, mikä näkyykin lopputuloksessa. Mutta niin huoliteltu kuin visuaalinen ilme onkin, on Ihmeperheen vahvuus sen perinteisessä komediallisuudessa – ja hyvä niin.

Mainittakoon vielä, että Ihmeperheen alkukuvana nähdään ratkiriemukas päivänpiriste, lyhytpiirretty Boundin’ (2003). Pomppivan lampaan edesottamuksista ytimekkäästi riimirunoiltu pätkis pärjää hyvin edeltäjiensä, kuten For the Birds rinnalla.