The Fountain valkokangas

Pikkubudjetin Piillä (1998) pinnalle nousseen Darren Aronofskyn (s. 1969) ura koki menestyksekkään Unelmien sielunmessun (2000) jälkeen kolauksen. Ensin käsistä lipesi sarjakuvataiteilija Frank Millerin teokseen Batman: Year One perustuva lepakkoleffa, seuraavaksi The Fountainin kuvaukset kaatuivat erimielisyyksiin pääosia esittäneiden Brad Pittin ja Cate Blanchettin kanssa.

La Manchaan eksyminen oli lähellä, mutta muutama vuosi XBoxia ja matkailua Intiassa saivat Darrenin yrittämään The Fountainia uudelleen. Rahaa löytyi puolet alkuperäisestä, Pitt korvattiin Hugh Jackmanilla ja naispääosaan keksittiin oma siippa Rachel Weisz. Lopputuloksena syntyi läpeensä kaunis seuraaja ohjaajan kahdelle edelliselle elokuvalle.

The Fountain on paikoin Aronofskyn näköinen elokuva, mutta silti radikaali irtiotto miehen aikaisempien elokuvien tyylistä ja aihemaailmasta. Siinä missä Pii ja Unelmien sielunmessu olivat hektisiä kaupunki- ja pakkomiellekuvauksia, juo ohjaajan uusin elokuva huomattavasti seesteisemmästä ja syvemmästä lähteestä.

Edellisiä Aronofskyn elokuvia huomattavasti hitaammin leikattu The Fountain yrittää kattaa syntymän, elämän, rakkauden, kuoleman ja kaiken siltä väliltä. Lopputuloksesta voi olla montaa mieltä, mutta joka tapauksessa Aronofsky selvittää urakan hämmästyttävässä puolessatoista tunnissa.

Selvimmin The Fountain on aikaamme sijoittuva tarina syöpätutkija Tommysta (Jackman), joka kehittää eläinkokeilla tehokasta hoitoa aivokasvaimiin. Ihmelääke löytyy lopulta tuntemattomasta eteläamerikkalaisesta puusta, mutta Tommyn sairasta vaimoa Izziä (Weisz) se ei ehdi pelastamaan. Samalla Izzin mayakulttuurin inspiroima romaani The Fountain jää vaille viimeistä lukuaan.

Rinnan nykypäivän kanssa kulkee kaksi muuta aika- ja tarinatasoa. Löytöretkien Etelä-Amerikassa konkistadori Tomas (myös Jackman) etsii Espanjan kuningattaren Isabellan (jälleen Weisz) mandaatilla raamatullista Elämän puuta. Avaruuden halki kuplalla purjehtiva kalpea Tom (vieläkin Jackman) taas matkaa kuihtuvan puun kanssa kohti kuolevaa tähteä.

Elokuva jättää hämäräksi, ovatko Tomas, Tommy ja Tom sama, kuolematon henkilö. Juonellista tai eeppistä yhteyttä miesten välille on hankala keksiä, mutta aikatasojen temaattinen yhteys tehdään sitäkin selvemmäksi. Näyttelijät, leikkaus ja toistuvat tarinalliset sekä erityisesti visuaaliset motiivit rinnastavat, lomittavat ja sitovat kolme kertomusta toisiinsa.

Varsinaisen juonen puuttuminen ja käytännössä kolmen eri elokuvan välillä pomppiminen tekevät The Fountainista vaikean teoksen, mutta myös epätasaisen. 1500-luvun puunmetsästys on indianajonestavaa seikkailuelokuvaa, tulevaisuuskuplailu Avaruusseikkailua – eikä genrevaihtelusta läheskään aina selvitä ilman turhaa sekavuutta.

Tieteiselokuva The Fountain ei missään nimessä ole, pikemminkin fantasiaa maagisen realismin hengessä. Juonten, mytologioiden ja tyylilajien nivoutuminen tuovat itse asiassa mieleen Jorge Luis Borgesin labyrinttimaiset tarinat. Valitettavasti The Fountain häviää ohjaajansa edellisille elokuville vieraantuessaan borgesilaisittain henkilöhahmoista ideoiden tasolle.

Niin kiinnostavia kuin idealistiset tai panteistiset käsitykset ajasta, elämästä ja ihmisestä ovatkin, pistävät ne katsojan ohella henkilöiden psykologisen uskottavuuden koetukselle. Varsinkin kun tarkovskilaisen visuaalisen runouden tasolle ei elokuva yllä. Ei, vaikka kuvallisesti näyttävä The Fountain rakentaakin monitasoista, rikasta symboliikkaa, joka ei varmasti pelkisty yhteen katselukertaan.

Onneksi elokuvan pääpaino on sen koskettavimmassa osassa, nykyajassa, jossa irrallisista säikeistä punoutuu taiten näytelty rakkaus- ja kasvutarina. Inhimillisen elämän pohtiminen ja lopulta sen päättyvän luonteen hyväksyminen ovat elokuvan kantavimmat teemat. Virheetön mestariteos The Fountain ei ole, mutta yhtä kaikki kaunis oljenkorsi merkityksettömyyteen ja mukasyvälliseen huuhaahan hukkuvassa maailmassa.