Black Swan kotikatsomo

Musta ja valkoinen ovat Black Swanin vastavoimat. Elokuvan keskiössä on Tšaikovskin Joutsenlammen pääosa, balettitanssijan unelmarooli ja taidonnäyte. Kuuluisassa baletissa prinssi rakastuu kauniiseen neitoon, joka muuttuu joutseneksi. Vain prinssin rakkaus voi pelastaa neidon, mutta tielle asettuu hänen paha kaksoisolentonsa. Joutsenkuningattarena on tulkittava niin puhtoinen Valkoinen joutsen Odette kuin viekoitteleva Odile, Musta joutsen.

Draamaa, kauhua ja mysteeriä kiinnostavasti yhdistelevän elokuvan on ohjannut niin ikään vaikuttavan Unelmien sielunmessun (2000) takana oleva Darren Aronofsky. Aiheeltaan Black Swan rinnastuu Aronofskyn muutama vuosi sitten ohjaamaan The Wrestler – painijaan (2008), jossa Mickey Rourke esittää vapaapainijaa.

Rourken tapaan roolistaan palkittu Natalie Portman on Nina, New York City Balletin menestyksen kynnyksellä oleva ballerina, jolta ei puutu tahtoa tai taitoa fyysisesti ja henkisesti äärimmäisen haastavaan ammattiin. Nuoren lupauksen mielenterveys alkaa kuitenkin rakoilla ylivoimaisten olosuhteiden keskellä.

Ylisuojelevan äidin tiukassa talutusnuorassa kasvanut perfektionisti sopii täydellisesti Valkoisen joutsenen rooliin, mutta syntinen kaksoisolento Musta joutsen ei ihan luonnistu. Tiellä seisoo muun muassa tukahdutettu seksuaalisuus. Mutta mielen rakoillessa alkaa Ninastakin löytyä uusia puolia. Eikä katsoja tiedä enää, luottaako tapahtumien todellisuuteen.

Elokuva on saanut paljon julkisuutta liittyen sen suhteeseen balettiin. On valitettu, kuinka se antaa vanhanaikaisen ja väärän kuvan lajista. Moni on kritisoinut Portmanin tanssia aina tanssikohtauksen harhaanjohtavasta kuvauksesta siihen, ettei sijaistanssijoiden käyttöä ole myönnetty asianmukaisesti. Jokainen tanssia yhtään tunteva tietää myös, että esimerkiksi vuoden harjoittelu on vasta alun alku, kun on kyse klassisesta baletista.

Mutta fiktion ei ole pakko olla realistista. Black Swan ei ole dokumenttielokuva baletista. Se kertoo enemmän ihmismielen psyykkisestä hajoamisesta kuin tanssista. Sen henkilöt ovat keksittyjä. Portman ei ole balettitanssija, vaan näyttelijä, joka esittää sellaista. Näyttelijän ei tarvitse oikeasti osata. Ei elokuvissa kuollakaan oikeasti. Tuskin kovin moni katsoja myöskään muodostaa käsitystään baletista pelkästään tämän elokuvan pohjalta.

Monet sanovat, että varsinkin naiselle ulkonäön dramaattinen muokkaaminen takaa Oscarin, Charlize Theronin tyyliin. Voi olla, mutta roolityöstä puhuttaessa Natalie Portmanin laihduttaminen tai tanssin harjoitteleminen on toissijaista. Portman tavoittaa Ninana laajan skaalan sävyjä kilttiydestä turmeltuneisuuteen ja työnarkomaniasta silkkaan hulluuteen, muuttuen vaarattomasta vaaralliseksi – ennen kaikkea itselleen, mikä onkin psyykkisille sairauksille tyypillistä.

Vincent Cassel on baletin taiteellinen johtaja Thomas, joka piinaa ballerinalupausta vaatimuksillaan. Cassel on rooliinsa juuri sopivan ällöttävä, mutta limainen koreografi ja hullu taiteilija – tanssijoiden sanoin ”nerokas mulkku” – on hahmona kulunut. Ylipäätänsä elokuvan antama kuva taiteesta on turhankin mystinen. Mutta ylidramaattisuuden antaa helposti anteeksi Aronofskyn elokuvalle – se kun on tärkeä osa sen charmia.

Muissa rooleissa Mila Kunis on oiva Ninan kilpailijana Lilynä, joka on suojeltua ja tunnollista tanssijaa rennompi viettelijä ja bilettäjä – siis paha kilpailija Mustan joutsenen roolin kannalta. Winona Ryder vakuuttaa Bethinä, vanhempana prima ballerinana, jonka on väistyttävä nuorempien tieltä. Barbara Hershey on myös sopivan kammottava Ninan omituisena äitinä.

Black Swan ei päästä helpolla. Siinä ei ole yhtään kevyttä kohtausta tai hetkeä eikä yksikään henkilöhahmoista tai keskeisten henkilöiden välisistä suhteista ole normaali. Ja hyvä niin. Elokuvan maailma on kieroutunut, mutta pimeydessään kaunis.

Ei ole jännitystä ilman äänisuunnittelua. Se ja musiikki toimivatkin elokuvassa erinomaisesti. Black Swanin parasta antia on kuitenkin sen kokonaisvaltaisen upea visuaalinen ilme.