Ihmisen ja tarinan asialla - Åke Lindman tekee pohjatyön jaloillaan

Ohjaaja-näyttelijä-jalkapalloilija-äijä-legenda Åke Lindmanin uutuusfilmi Lapin kullan kimallus pohjaa tositarinaan, mutta sekoittelee surutta mukaan keksittyäkin. Samaa metodia mies on käyttänyt aiemmissakin töissään, muun muassa televisiolle tehdyissä suursarjoissa Myrskyluodon Maija ja Vihan päivät. Lindman ei kuulu niihin vanhakantaisiin, jotka vaativat historian ja tarinankerronnan pitämistä erillään.

– En mä semmoista ymmärrä ollenkaan. Musta on ihan äärimmäisen kiehtovaa ottaa historiasta joku aihe, ja ihmisiä, jotka on oikeasti olleet olemassa, ja keksiä itse lisää. Kai se on tästä näyttelijätaustastanikin tullut. Sen tietää, että tosikin historian henkilö on lopulta näyttelijän mielikuvituksen luomus kuitenkin. Ja eihän sen ole tärkeintä olla totta, sen pitää olla todentuntuista. Mulle on A ja O kertoa ihmisistä todentuntuisia tarinoita ihmisille.

Tarinankerronnan lisäksi Lapin kullan kimallukseenkin kuuluu tietysti juonen rinnalla ja siitä riippumattakin virtaava kuvallisen loiston taso. Suomalaisittain suuri budjetti taisi mahdollistaa epookin ja luonnon luontevan välittymisen filmille?

– Tuleehan siinä kaupan päälle tuo luonnon hehku, ohjaaja mietiskelee.

– Mutta mun ajatuksissa se tulee nimenomaan kaupan päälle, se Lapin raakuus ja voimakkaat piirteet. Tykkään kyllä luontoa kuvata, ja toivottavasti se näkyy. Aiemmissa töissä olen muun muassa järvi-Suomea kuvannut, ja se on taas paljon lempeämpää.

Elokuvan suhteellinen hintavuus ei ollut tuotantoryhmälle yllätys.

– Lapin olosuhteethan siinä maksoi, ja kyllä se tiedettiin, senhän takia se niin moneen kertaan jäikin! Lappi on niin kaukana ensinnäkin, siihen tulee kaikki kuljetukset, hotellit, päivärahat.

Suomalaisen elokuvan vanhemmalle valtiomiehelle paljon puhuttu kotimaisen tuotannon nousukausi on mannaa.

– Olen siitä aivan äärimmäisen tyytyväinen, äärimmäisen iloinen. Ja totta kai, kyllähän sitä nyt toivoo, että tämänkin ihmiset ottaisivat omakseen. On tässä riskejäkin otettu ja velkaakin jonkin verran on. Ei paljon, mutta on nyt kuitenkin.

Lindman on todennut teoksensa kertovan ikuisesta unelmasta saada parempi elämä. Mies myöntää kullanhimoteeman yleismaailmallisuuden, mutta haluaa myös korostaa historiallisen tilanteen erityisyyttä.

– Se ryntäys ja se kaikki vimma pitää nähdä nälkävuotta vasten. Sitä ei helpolla tavoita sitä inhimillisen puutteen ja kurjuuden määrää, pitäisi tietää historiasta niin tarkasti. Elokuvassa vaan vilahtaa jotain lukuja, vaikka kaksi tuhatta markkaa. Helposti ajattelee, että mikä summa se nyt on, mutta se oli omaisuus silloin. Kyllähän minä itse tiedän, kun olen tätä varten perehtynyt, mutta sitä voi olla vaikea niin äkkiä katsojan laskea, ohjaaja summaa.

– Onhan Lapissa muuten elämäntapahuuhtojia nykyäänkin, mutta nyt sinne tullaan perheen kanssa asuntovaunulla käymään. Ei siitä saa samaa kuvaa.

Miten Åke Lindman sitten, historiankirjojen lukemisen lisäksi, perehtyy kuvien takaisiin asioihin? Millä keinoin oikea ihminen säilyy tarinan aiheena?

– Mä kun olen aina urheillut ja olen hyvässä kunnossa vieläkin, niin kierrän paljon ihan jalkaisin kyselemässä ja katselemassa ja juttelemassa, hymähtää maajoukkueen vanha kovaluinen puolustaja.