Etulinjan edessä valkokangas

Sota on ollut suomalaisen elokuvan kestoaiheita. Kansallista traumaa on purettu ja yritetty ymmärtää useasta näkökulmasta. Monen nuoremman suomalaisen historiantaju itsenäisyytemme suuresta kamppailusta on muotoutunut pitkälti elokuvien myötävaikutuksella. Temaattisesti eräänlainen kulminaatiopiste oli Olli Saarelan Rukajärven tie, joka ajan ja Hollywoodin tapaan nostatti keskiöön yksilön ja yksilökokemuksen. Åke Lindmanin Etulinjan edessä rakentuu myös yksilötarinoista, mutta ilman ylimitoitettua draamaa.

Elokuva kertoo suomenruotsalaisen jalkaväkirykmentin vaiheista jatkosodassa. Etulinjan ylittävissä partiotehtävissä ansioituu nuori vänrikki Harry Järv, johon rykmentin uusi komentaja Alpo Marttinen luottaa kuin kallioon. Molemmat ovat todellisia henkilöitä ja tapahtumat perustuvat mahdollisimman tarkasti koettuun ja elettyyn.

Todenmukaisuutta elokuvassa on korostettu dokumentaarisella aineistolla. Rintamalla otetut valokuvat on nivottu tarinaan luontevasti. Mustavalkokuvat ovat osa elokuvan sisäistä maailmaa ja palvelevat kerronnallista kokonaisuutta, vaikka ne eivät juonelliseksi elementiksi, saati punaiseksi langaksi, kohoakaan. Muu autenttinen materiaali on elokuvan kannalta irrallista. Filmipätkät tulta puhuvista tykeistä ja pommilaivueista eivät tahdo löytää tarkoitustaan ja elokuvan nykyajassa oleva kehyskertomus on tarinan kannalta mitäänsanomaton.

Tehdyt ratkaisut voi perustellusti ymmärtää veteraanien kunnioituksena, mutta elokuvan sujuvuuden kannalta ne ovat ongelmallisia ja motivoimattomia. Elokuva pysähtyy käytännössä Järvin haavoittumiseen ja siirtoon sotilassairaalaan Tukholmaan. Tämän jälkeen tarinassa ei tunnu olevan enää päähenkilöä eikä päämäärää. Draama katkeaa.

Elokuvalla on ollut oma tukiyhdistyksensä ja sen tekemisessä on ollut paljon tahtoa. Etulinjan edessä toimiikin elokuvaa paremmin yhtenä historian kuvittajana. Suomalaiseen sotaelokuvaan se ei tuo juuri uutta, muutoin kuin nostamalla esiin suomenruotsalaisten panoksen käydyssä sodassa. Mikäli Lindmanin elokuvaa tarkastelee vain eräänä sota-aikaan liittyvänä teoksena, niin sen henkilöt ja ihmisyyspohdinnat eivät ole yhtä mielenkiintoisia kuin esimerkiksi Alexandr Rogozhkinin Käessä tai Pölösen Koirankynnen leikkaajassa. Ja mikäli elokuvalla halutaan luodata ihmisyyden kohtaloa sodassa, tarvitaan tutkijoita ja historioitsijoita enemmän taiteilijaa – sen todisti Terrence Malickin Veteen piirretty viiva.