Lapin kullan kimallus valkokangas

Eletään nälkävuotta 1868. Entiset merimiehet, Amerikassa asti kultaa huuhtoneet Jakob Ervast (Vesa Vierikko) ja Nils Lepistö (Pirkka-Pekka Petelius), saavat vihiä Lapista löytyvästä kultasuonesta. Miehet lähtevät kiilto silmässä kiiruusti matkaan. Kultaa tosiaan löytyy ja äkkirikastuminen vaikuttaa varmalta. Jalometallilla on kuitenkin muitakin ottajia. Jakobin ja Nissen valtaus huijataan toisiin käsiin. Seuraa valtava kultaryntäys Ivalojoelle. Ervast ja Lepistö joutuvat taistelemaan kullastaan vuositolkulla.

Suomalaisen elokuvan arkkijätkä Åke Lindman suunnitteli elokuvaa Suomen kultaryntäyksestä kymmenien vuosien ajan. Viimein elokuvasäätiön ja yksityisten sponsorien varoilla rahoitetun kansallisen suurtuotannon aihe on – kirjaimellisesti – loistava. Kultakuumetta ei aiemmin ole, ainakaan tässä mittakaavassa, kelpuutettu kansalliseen sankarifilmografiaamme, niin sopivaa identiteetin rakennuspuuta kuin kullanhuuhdonta lapinhullulle lottokansalle onkin.

Lindmanin elokuva alkaa mehevästi. Tarina tempaa mukaansa, ja katsoja nauttii televisiossa pahasti ryvettyneiden Peteliuksen ja Vierikon äijäillessä vaihteeksi tosissaan. Lappi hehkuu kuvissa juuri niin komeana kuin se voi kuvissa hehkua. Tuntee seuraavansa suurta seikkailua, jonka kotimaisuus sen kun lisää tarinan soljunnan riemua. Ainakin tämän kirjoittaja käpertyi syvemmälle penkkiinsä muistumien lapsuuden sadepäivinä luetuista poikakirjoista tulviessa mieleen. Lapin kullan kimalluksen alkupuolella tarina kulkee mallikkaan elokuvallisesti, päinvastoin kuin vaikka Markku Pölösen seisoskelevassa Kuningasjätkässä. Erämiesten sumppihetkien tuoksut saavat kahvihampaan kolottamaan katsomossa asti.

Kaikki on hyvin vielä ilkeitten vastavoimien tullessa tarinaan. Onhan perusreilun sankariparin vastapelureiksi ilmaantuva ilkeiden kullanetsijöiden joukko vähän korni Twister-ratkaisu, mutta näinhän ne perustarinat kerrotaan. Tarina etenee vielä jonkin aikaa varsinaiseen kultaryntäykseen asti, ennen kuin uskallan tunnustaa itselleni: elokuva jämähtää Kultalan perustamisen tienoille pahan kerran. Tuloillaan ollut uusi kotimaisen elokuvan triumfi hyytyy työlääksi pistevoitoksi.

Lapin kullan kimalluksesta leikataan myöhemmin tuntia pidempi tv-sarja. Saa nähdä, kuinka lisämateriaali motivoi sivuhenkilöitä ja -juonia. Kaksituntiseen, pohjimmiltaan yksinkertaiseen tarinaan niitä on liikaa. Ivalonjoelle ilmaantuu jos jonkinlaista seikkailijaa ja onnenonkijaa. Näille tietysti sattuu ja tapahtuu monenlaista. Ervastin ja Lepistön tarina vaan puuroutuu kerronnan hajotessa äkisti kaikkiin ilmansuuntiin. Jo kasassa olleet draaman ainekset hukataan heti, kun asetelmat on saatu vallatuiksi. Elokuvallisuus kärsii, eikä mikään enää tunnu juuri missään.

Lapin kullan kimallus tarjoaa kyllä rutkasti visuaalista nautittavaa, mutta ihmiskuvauksen syvyys, jota Lindman kertoo ennen kaikkea tavoitelleensa, kärsii lopun jähmettymisestä. Näyttelijöiden työskentelyä seurailee toki loppuun saakka ihan mielikseen. Pääparin lisäksi vakuuttaa eritoten totutun muheva Lasse Pöysti. Kun aikaa kuitenkin tarinan imun hellittäessä jää, alkaa Vierikon ja Peteliuksen uskottavuutta aivan hienokseltaan epäillä. Viihdetaiteilijoilta ei tietty pidä odottaakaan mitään utooppista taiteelle omistautumista, mutta eikö eritoten Petelius ole kuluttanut kasvojaan jo niin monessa tyhjänpäiväisessä mainoksessa ja muussa joutavassa, että se on haitaksi vakavammissakin töissä. Millaisen naamion noihin kasvoihin voi enää ripustaa?