Ystävät hämärän jälkeen kotikatsomo

Kauhuelokuvien uusintaversiot ovat viime vuosina olleet monesti sellaisia rimanalituksia, että jokaiseen uuteen tuotantoon alkaa suhtautua epäillen. Sinänsä kauhugenre on otollinen alusta tarinoiden päivitykselle, kun yhteiskunnan uhkakuvat ja katsojan sietokyky muuttuvat ajan myötä. Lisäksi siirto kulttuurisesta kontekstista toiseen voi tuottaa mielenkiintoisia lopputuloksia. Tästä huolimatta liian monta kertaa uudelleenpäivitykset ovat olleet mielikuvituksettomia ja pinnallisia rävellyksiä.

Näistä syistä amerikkalainen versio ruotsalaisesta Ystävät hämärän jälkeen (2008) -elokuvasta tuntui huonolta ajatukselta, etenkin näin pikaisesti alkuperäisteoksen jälkeen. Leimallisesti ruotsalaiseen lähiöön sijoittunut elokuva oli samalla niin ajaton vampyyrielokuva kuin toi tuoreen näkökulman genreen. Ahdistava ja arkinen elokuva perustui John Avjide Lindqvistin kirjaan, ja kirjailija itse teki käsikirjoituksen. Uusintaprojektissa tuntuikin olevan katastrofin ainekset, kun elokuva pitäisi tehdä ymmärrettäväksi amerikkalaiselle mainstream-yleisölle.

Matt Reevesin ohjaama ja käsikirjoittama uusioversio alkoi kuitenkin kiinnostaa, kun kirjailija itse ylisti sitä ja Stephen King äityi kehumaan sitä parhaaksi kauhuelokuvaksi kahteenkymmeneen vuoteen. Ennakkoluulojen unohtaminen kannattaa, sillä elokuva todellakin on hyvä. Ainoa miinus on, että se muistuttaa loppujen lopuksi erittäin paljon vain muutamaa vuotta aiemmin tehtyä ruotsalaisversiota.

Suurilta linjoiltaan tarina on sama, mutta tapahtumapaikka on siirretty rähjäiseen kerrostalolähiöön Uudessa Meksikossa. Ruotsalaisversion kerrostalolähiö on suomalaiselle katsojalle luultavasti arkisemman oloinen paikka, joten tämä tuo amerikkalaisversioon oman säväyksensä.

12-vuotiaan, koulussa jatkuvasti kiusatun Owenin naapuriin muuttaa samanikäinen tyttö, Abby, isänsä kanssa. Tytöllä on outoja tapoja ja hän vaikuttaa yhtä yksinäiseltä kuin Owen, joten vähitellen lapset ystävystyvät. Owenin vanhemmat ovat poissa koko ajan – isä asuu muualla, äidin henkistä poissaoloa alleviivataan sillä, että hänen kasvojaan ei nähdä elokuvan aikana.

Kiusaaminen ohjaa Owenin elämää, sillä se saa hänet hakeutumaan Abbyn seuraan. Kummatkin hahmot ovat hivenen siloitellumpia kuin ruotsalaisversiossa. Owenillakin on kiusaamisesta kumpuavia voimafantasioita ja hahmon yksinäisyys on elokuvan kantava voima. Ruotsalaisversion Oskariin verrattuna Owenin sisäistä ahdistusta ei tuoda yhtä paljon esille.

Suurin ero alkuperäiseen verrattuna on luultavasti Abbyn hahmossa. Ruotsalaisversiossa pikaisesti käsitelty epäselvyys hahmon sukupuolesta jätetään nyt dialogissa kuultavien vihjailujen tasolle. Myös Abbyn suhde ”isäänsä” vaikuttaa viattomammalta.

Nämä muutokset eivät tarkoita, että elokuva olisi laimeampi versio alkuperäisestä. Se vain muuttaa päähahmojen keskinäistä suhdetta hieman. Väkivallan uhka on edelleen läsnä yhtä vahvana kuin alkuperäisessä, eikä Owen ole Oskaria toimimattomampi hahmo. Muun muassa Tie-elokuvassa nähty Kodi Smit-McPhee ja Chloë Grace Moretz ovat kummatkin erittäin taitavia näyttelijöitä, ja elokuva on pitkälti heidän harteillaan.

Visuaalisesti elokuva on tyylitellympi kuin esikuvansa, mutta yllättävänä yksityiskohtana efektit pistävät tässä silmään paljon enemmän. Jos tietokonehahmoja ei voi toteuttaa huomaamattomasti, olisi parempi vaihtoehto ollut unohtaa ne kokonaan. Mistään oleellisista otoksista kun ei ole kyse.

Tämä teksti on ollut pitkälti uuden version vertaamista vanhaan, mikä johtuu elokuvien samankaltaisuudesta. Jos pitää ruotsalaisesta versiosta, pitää luultavasti amerikkalaisestakin. Uudella versiolla on kuitenkin tarpeeksi omaa ilmettä, jotta se on katsomisen arvoinen alkuperäisenkin nähneelle.