Wish Upon valkokangas

Vaikka kauhuelokuvat tuntuvatkin elävän uutta renessanssia, ei kaavamainen valtavirtasäikyttely ole kadonnut minnekään. Valkokankaille saapuu tämän tästä peruskuvioihin nojaavaa genrehuttua tuttuina ja turvallisina pakettiratkaisuina. Parhaimmillaan muutamat tehokkaat elementit saattavat nostaa nämä teokset esiin tylsän pulleasta keskikastista. Heikoimmillaan ne ovat aneemista bulkkihorroria ja elokuvallisia vastineita nuijanukutukselle.

John R. Leonettin (Annabelle) ohjaama teinikauhu Wish Uponin kohdalla lokerointia ei tarvitse kahdesti miettiä. Kyseessä on jälleen yksi versiointi W. W. Jacobsin klassisesta kauhunovellista Apinan käsi ja sen ”Varo mitä toivot” -opetuksesta. Käsikirjoituksen keskiössä on kiinalainen musiikkirasia, joka toteuttaa omistajalleen seitsemän toivetta. Jokainen toteutunut toive pitää kuitenkin sisällään verisen uhrauksen, jonka joku joutuu maksamaan hengellään.

Tuttua asetelmaa kierrätetään pääosassa olevan nuoren koulumaailman hylkiön (Joey King) kautta, joka taikaesineen avulla korottaa statustaan luokkatovereidensa silmissä. Kyseessä on tukahduttava kimppu modernien teinielokuvien ärsyttävimpiä hahmokliseitä ja kuluneimpia kauhukonventioita persoonattomalla hyppysäikyttelyllä varusteltuna. Näin laiskaa elokuvaa pääsee valkokankailla harvoin näkemään.

Vetelää kuljetusta rytmittävät toiveiden myötä käynnistyvät tapaturmat. Hurmekauhussa spektaakkelimaisista kuolonkohtauksista on tullut enemmän sääntö kuin poikkeus, mutta Wish Uponissa ne kääntyvät vain toisiaan seuraaviksi verettömiksi ja mielikuvituksettomiksi antikliimakseiksi. Kokonaisuutta katsoessa tulee ikävä Final Destination -elokuvien nauttivia ylilyöntejä.

Yhden seitsemästä toiveesta voisi uhrata materiaaliin paremmin istuvan ohjaajan puolesta. Teinielokuvien parissa aiemmin työskennelleen Barbara Marshallin käsikirjoitus ei pelasta kokonaisuutta Leonettilta, joka on täysin kujalla seitsemäntoistakesäisten hahmojensa maailmasta. Nuoret kyvyt takertelevat kiusallisesti naurettavan teinilingon ja huonosti ohjatun näyttelijätyön pauloissa. Jos jälki aiheuttaa näin vaivaannuttavaa myötähäpeää aikuisessa kriitikossa, niin sääliksi käy nuorempaa kohdeyleisöä.

Ottaen huomioon, että pelkästään viimeisten viikkojen aikana valkokankaille on tullut It Comes at Nightin kaltaisia kauhuhelmiä, tuntuu Wish Upon tässä seurassa korkeintaan lähimarketin alelaarin ihmeeltä. Tylsääkin tylsempi kevytsäikyttely epäonnistuu niin kattavasti jokaisella osa-alueellaan, että on vaikea nähdä mikä kuluvan vuoden tulevista kauhuelokuvista onnistuisi raapimaan genrensä pohjamutia yhtä tehokkaasti.