Sieniretki valkokangas

Onkohan sienistä ja sienestyksestä tehty elokuvia? Ainakin kotimaisia lyhytelokuvia, kuten Sieniretki (1972), jossa esitellään eri sienilajeja ja niiden ruuaksi valmistamista, Kuinka sieniä pyydystetään (1982), joka hälventää sieniin kohdistuvia ennakkoluuloja sekä Metsäsienet markkinoille (1979), jossa esitetään tärkeimpien kauppasieniemme tie metsästä markkinoille. Nyt monista yleisön suosikkielokuvista tunnettu JP Siili täyttää sienifiktition tarvetta käsikirjoittamallaan ja ohjaamallaan elokuvalla Sieniretki (2022). Sopivasti parhaaseen sienestysaikaan.

Sieniretki on Siilin omin sanoin hänen elokuvistaan henkilökohtaisin. Taustalla on kaksi oikeaa ihmistä, heidän ystävyytensä ja kiinnostuksensa kohteet. Ystävyys on aiheena kiinnostanut ohjaajaa aina. Idea Sieniretkestä iski harvinaisen kypsänä, avautuen yhdessä tiheässä hetkessä. Näin tapahtuu Siilin mukaan harvoin, yleensä ideaa pitää tonkia kaikenlaisen aluskasvillisuuden seasta.

Sieniretki kertoo elokuvakäsikirjoittaja PJ:stä (Martti Suosalo) ja hänen parhaasta ystävästään autokauppias Jamista (Ville Myllyrinne). Miehet ovat kyllästyneet siihen, miten piinallisesti oma pää on jämähtänyt uomiinsa. He päättävät tehdä asialle jotain ja vuokraavat saaristosta mökin viikonlopuksi räjäyttääkseen tajuntansa taikasienillä. Kaikki ei kuitenkaan suju suunnitelmien mukaan.

Elokuvat nousevat siivilleen (tai eivät nouse) näyttelijöidensä kannattelemina, ja ne kantavat sitä onnistuneemmin mitä osuvampi roolitus on. Sieniretki nousee siivilleen juuri näyttelijöidensä takia ja kantaa hyvinkin onnistuneesti. Pitää otteessaan. Viihdyttää ja naurattaa aidosti, ja sehän ilahduttaa.

Tämä on pääosissa olevien Martti Suosalon ja Ville Myllyrinteen ansiota. Heidän yhteistyönsä toimii ainutlaatuisella tavalla, joka myös välittyy. He puhaltavat yhteen hiileen. Keinotekoista tai pakotettua vaikutelmaa ei synny. Se on perusta, johon elokuva nojaa, ja mikä tärkeintä, tarinan päähenkilöihin voi samastua, he ovat kuin kuka tahansa meistä.

PJ on päätynyt umpikujaan sekä parisuhteessa että urallaan. Hän on liiankin taipuisa ja miellyttämisenhaluinen myöhäiskeski-ikäinen mies. Hänen pitäisi osata muuttua ajan mukana, mutta hän ei tiedä miten. Jami on herännyt kauhuun siitä, että hänen pitäisi osata olla kasvattaja muuttuvassa maailmassa, johon hän ei asetu. Hän painii omien mielihalujensa ja himojensa kanssa, ja hetkittäin musertuu niiden alle.

Elokuva lepää myös sivuosanäyttelijöiden harteilla. He täydentävät samastuttavien henkilöiden galleriaa onnistuneesti. Kaikilla on paikkansa eikä ”turhia” hahmoja ole. Suurin osa komedian näyttelijöistä on tuttuja toisilleen jo parinkymmenen vuoden takaisesta Siilin ohjaamasta tv-sarjasta Jatulintarha (2002), joten tuttuudesta on ollut hyötyä. On harvinaista, että kuvauspaikasta tulee elokuvan päähenkilö, mutta nyt niin tapahtuu. Upea Turun saaristo on kolmas päähenkilö, ansaitusti.

Hulvattomia käänteitä ja vauhtia riittää eikä tyhjäkäyntiä ole. Se on nautittavaa, mutta alkaa tuntua jopa vauhtisokeudelta ja siltä, että Sieniretki on vaarassa karahtaa kiville. Onneksi tulee pysähdys, joka pelastaa ja antaa kaivattuja elementtejä. Komedia yllättää siten myös koskettavuudellaan, sen vahvuudella. Ilahduttavaa on lisäksi, ettei elokuvassa örvelletä ylilyövään tapaan vaan juuri sopivasti ja uskottavasti, eikä se aiheuta ärsytystä. Pyöriäinen on erikoinen lisä.

Tarinoita, joiden keskiössä on miesten syvä ystävyys ja haave siitä, että vielä keski-iässä voi muuttua ja oppia uutta, ei ole nähty liikaa. Sieniretki on merkittävä myös siksi. Sen katsominen voi saada aikaan lyhyenkin katseen peiliin ja kysymyksen kurssin korjaamisen tarpeesta ja mahdollisuuksista. Vaikka Sieniretki on tosielämän komedia miesten ongelmista, se on myös hyvän mielen elokuva, joka jää muistiin pitkäksi aikaa.