Taistelu tulesta kotikatsomo

Jean-Jacques Annaudin elokuvien yksi yhteinen nimittäjä on suuren tarinan kertominen. Seitsemää vuotta Tiibetissä (1997), Karhua (1988) tai Ruusun nimeä (1986) olisi vaikea sovittaa miksikään kamarielokuvaksi. Sama pätee Annaudin kolmanteen ohjaustyöhön, vuonna 1981 valmistuneeseen kivikautisen ihmisen elämää kuvanneeseen spektaakkeliin Taistelu tulesta.

Ohjaajana Annaud on tarttunut rohkeasti hyvinkin erilaisiin aiheisiin, kunhan tarina on ollut mahdollista kertoa näyttävästi ja suurella emootiolla. Hänen elokuvansa ovat elokuvaa suurella E:llä, perinteistä elokuvakerrontaa, joka on sulavasti valtavirtaa mutta jonka elämyksellisyys yltää liukuhihnaviihdettä hitusen syvemmälle.

Taistelu tulesta voitti aikanaan useita palkintoja, muun muassa Oscarin parhaasta maskeerauksesta. Se on myös edelleen lähes ainoita vakavasti otettavia elokuvia, joissa on kuvattu esihistoriallisen ihmisen elämää edes jokseenkin uskottavasti. Nykykatsojalle elokuvan kuva menneisyydestä ei ole kuitenkaan aivan ongelmaton. Viimeisen 30 vuoden aikana käsitys esihistoriallisesta ihmisestä on siinä määrin tarkentunut, että joiltain osin elokuva vaikuttaa peräti huvittavalta, varsinkin historiallisen aikajanansa osalta. Toisaalta, operoitaessa kirjoittamattoman historian tuolla puolen, kaikki oletukset silloisista tapahtumista ovat parhaimmillaankin vain hauraita olettamuksia, joten mielikuvituksella on tilaa temmeltää. Siksi onkin suorastaan ihmeellistä, kuinka vähän elokuvia esihistoriallisesta aihepiiristä on tehty.

Annaudin pyrkimys on ollut kunnianhimoinen. 80 000 vuotta sitten ihmisyhteisön menestymismahdollisuus oli tulen varassa. Tuli oli se ”luonnonvara”, josta yhteisöt taistelivat keskenään. Tarinassa tulensa menettäneen heimon johtaja lähtee kahden apurinsa kanssa etsimään tulta. Matka muodostuu suureksi opintieksi ihmisyyteen ja tietotaidolliseen kehityskulkuun, joka oli tuleva viemään ihmisen pois luolista kohti järjestäytynyttä yhteisöllisyyttä ja mahdollisuutta vaikuttaa omaan tulevaisuuteensa. Luolamiesten pakkaa sekoittaa myös taipaleelta löytyvä tunteita herättävä nainen. Lähetyssaarnaaja-asento on ajalta paljon ennen lähetyssaarnaajia.

Elokuvan suora suhtautuminen ihmisen lisääntymiskäyttäytymiseen ja orastavaan seksuaalisuuteen on sinänsä terveellä pohjalla, vaikka osa kohtauksista onkin tahattoman koomisia. Osaltaan koomiset piirteet lepäävät myös ymmärrettävän dialogin puuttumisessa ja siitä juontuvassa näyttelijöiden voimakkaassa elekielessä, joka ainakin sen valossa, mitä fyysisestä kommunikaatiosta tiedetään, on rutkasti ylinäyteltyä.

Ylöspanoltaan elokuva on kestänyt aikaa melko hyvin. Maskeeraus on alun antropologisesti epäkurantteja apinaihmisiä lukuun ottamatta edelleen uskottavan oloista ja eri mantereita samaan tarinaan yhdistävät maisemat ovat vaikuttavia, vaikka niiden teho ahtaassa televisioruudussa jääkin vähemmälle.