The Bear kotikatsomo

Ranskalaisohjaaja Jean-Jacques Annaudin Karhu on monella tapaa merkittävä teos. Elokuva oli käännekohta ohjaajan uralla ristiriitaisen vastaanoton saaneen ja taloudelliseksi katastrofiksi jääneen Ruusun nimen (1986) jälkeen. Se myös edelsi ja osittain povasi 1990-luvulla alkanutta laajamittaista eläinelokuvien boomia. Vuosien saatossa teoksen asema niin tekijänsä filmografiassa kuin lajityyppinsä edustajana on vain parantunut.

Kertomus orvoksi jääneestä karhunpojasta, yhteen lyöttäytyvästä uroskarhusta sekä heitä jahtaavista metsästäjistä pohjautui kirjailija ja luonnonsuojelija James Oliver Curwoodin romaaniin Kalliovuorten kuningas (The Grizzly King). Kirjan keskeinen sanoma elämän säilyttämisestä kehystää myös elokuva-adaptaatiota, joka tutkii eläinkertomuksen muodossa kasvamista, selviytymistä sekä ihmisen ja luonnon välistä yhteyttä.

Liki naturalistisella lähestymistavalla tehty Karhu poikkeaa merkittävistä aikansa muista eläinelokuvista. Tämä käy ilmeiseksi, kun verrataan pari vuotta myöhemmin ilmestyneisiin kokoperheen viihde-elokuviin. Luonnonsuojelua painottavissa teoksissa eläimet esitettiin ihmisen kaltaisina toimijoina täysin irrotettuna niiden luontaisesta olemuksestaan. Käytännössä kyse oli sirkusmaskoteista uusiin vaatteisiin puettuina.

Karhu puolestaan pysyy uskollisena luontokuvauksensa aitoudelle. Teoksen raaka ilmaisu saattaa aiheuttaa ristiriitaisia tunteita, mutta ei peitä elokuvan humaania pohjasanomaa. Karhu on saalistaja ja lihansyöjä, joka tappaa pysyäkseen hengissä. Vastakohdaksi asettuu metsästäjä, joka saalistaa voiton nimissä sekä osoittaakseen ylemmyytensä villin luontokappaleen rinnalla. Elokuva ei sievistele luonnon raadollisuutta, mutta antaa arvon elämän vaalimiselle itseisarvoisen voimannäytön sijaan.

Keskeinen sanoma ulottuu myös uros- ja pikkukarhun väliseen suhteeseen. Matka kohti aikuisuutta, miehisen mallin löytäminen ja suojelevaan isärooliin astuminen tarjoavat suuntaviivat kahden karhun yhteiselle kasvutarinalle. Miehinen väkivalta muovautuu pehmeään hoivaamiseen ja jälkikasvun hyvinvoinnin vaalimiseen. Samaa isyyden nykymallia tuotiin esille myös ranskalaisessa luontoelokuvassa Pingviinien matka (2005).

Elokuvan ilmaisullinen voima on kiistämätön. Tarkka leikkaustyö, harkitut kuvat ja äärimmäisen taitava eläinohjaus luovat teokselle kerronnallisen rangan, joka ei kaipaa kylkeensä koreilevaa musiikkia tai alleviivaavaa kertojaääntä. Kokonaisuuden viimeistelee Philippe Rousselotin tallentamat jylhät vuoristomaisemat, jotka uhkuvat luonnon muovaamaa ikiaikaista mahtipontisuutta.

Annaudin ohjaustöiden joukossa Karhu on edelleen yksi hienoimmista. Eläinelokuvista se ei kuitenkaan jäänyt tekijänsä viimeiseksi. Kiinnostus villejä luontokappaleita kohtaan jatkui myöhemmin kahdessa elokuvassa Tiikeriveljekset (2004) sekä kiinalainen yhteistuotanto Viimeinen susi (2015). Kumpikaan ei kuitenkaan laadultaan tai maineeltaan ole yltänyt vuoden 1988 merkkiteoksen tasolle.

Neljä vuotta takaperin ilmestynyt dvd-julkaisu on päivittynyt ansiokkaasti blu-rayksi. Kuva- ja äänenlaatu ovat kummatkin kirkkaita ja teoksen visuaalinen vetovoima pääsee teräväpiirtona oikeuksiinsa. Pohjoismainen julkaisu on edelleen lisämateriaaliton ja arvostelukappaleessa oli isoja ongelmia tekstityssynkan kanssa. Onneksi vähädialoginen kokonaisuus ei tästä pahasti kärsi.