Peter von Kant valkokangas

Rainer Werner Fassbinder (1945–1982) oli tunnistettavin ja tuotteliain uuden saksalaisen elokuvan ohjaajista. Hänen elokuviensa Douglas Sirkin Hollywood-melodraamoille kumartava värimaailma yhdistettynä aikanaan kontroversiaalien aiheiden käsittelyyn ja vasemmistolaisen pessimistiseen ideologiaan tekevät niistä yhä merkittäviä eurooppalaisen taide-elokuvan kentällä.

Fassbinderin arvostetuimpiin töihin kuuluva Petra von Kantin katkerat kyyneleet (Die Bitteren Tränen der Petra von Kant, 1972) sai alkunsa nopeasti kirjoitettuna ja pelkästään naisten välisiä suhteita maakuuhuoneen rajatussa tilassa kuvaavana näytelmänä. Siinä palvelijansa kanssa asuva narsistinen muotisuunnittelija Petra rakastuu nuorempaan elämälleen suuntaa etsivään Kariniin (Hanna Schygulla).

Monipuolisen filmografian itsekin omaava ranskalainen ohjaaja François Ozon on tarttunut Peter von Kantissa (2022) Fassbinderin tekstiin muuttamalla pääparin miehiksi sekä ajatukseen alkuperäisen elokuvan tuotannon taustalla. Sen mukaan tarina peilasi ohjaajansa romanttisia suhteita yhteiskumppaneihinsa säveltäjä Peer Rabeniin ja näyttelijä Günther Kaufmanniin.

Kölniläiseen moderniin loft-asuntoonsa linnoittautunut menestynyt elokuvaohjaaja Peter von Kant (Denis Ménochet) valmistelee uutta elokuvaa avustajansa Karlin (Stefan Crepon) tehdessä kaiken työn. Vakionäyttelijä Sidonie (Isabelle Adjani) vierailee hänen luonaan Australiasta juuri saapuneen nuoren ystävänsä Amirin (Khalil Ben Gharbia) kanssa. Peter rakastuu palavasti Amiriin ja tekee kaikkensa omistaakseen hänet ja saadakseen tunteilleen vastakaikua.

Ozonin elokuva on alkutekstijaksostaan lähtien kunnianosoitus sekä pastissi häntä inspiroineen Fassbinderin elämälle ja elokuville. Peter von Kantissa luodaan keinotekoisen oloisessa studion lavastemaailmassa tapahtuva melodraama, jossa turhamainen ohjaaja etsii täyttymystä rakkaudelleen löytäen sen lopulta vasta selluloidin välityksellä.

Fassbinderin elokuvassa rajattua tilaa mestarillisesti hyödyntäneen Michael Ballhausin kuvauksesta on Ozonin versiossa siirrytty perinteisempään ilmaisuun, joka luottaa useiden merkitystasojen rakentamisen sijaan enemmän kuvarajauksen sisällä tapahtuviin ranskalaisen rönsyileviin keskusteluihin muutaman filmikameran läpi nähdyn kohtauksen lisäksi. Elokuva myös laajenee hieman tarpeettomasti Peterin asunnon ulkopuolelle.

Denis Ménochet on fyysisesti ja henkisesti tilaa hallitseva ohjaaja, jonka ulkomuoto alkaa elokuvan edetessä muistuttaa yhä enemmän Fassbinderiä. Peterin ja Karlin interaktion lisäksi Ozon ei rakenna syvällisempää sukupuolen sisäisten suhteiden käsittelyä, jota elokuvaan olisi toivonut. Naisrooleissa 1970-luvun elokuvan tähdet Isabelle Adjani ja Fassbinderin luottonäyttelijä Hanna Schygulla kuitenkin lisäävät kerronnan painokkuutta.

Peter von Kant ei ole kuva kuvalta tehty uusintaversio, mutta se seuraa silti hyvin tarkasti Fassbinderin tekstiä tapahtumaympäristön muuttamisesta huolimatta. Siihen on harmillisesti lisätty vain muutama tarinaa uudella tavalla syventävä kohtaus, kuten mykkäelokuvien värinkäytölle kumartava Peterin tanssi öisessä asunnossaan sekä hänen äitiään esittävän Schygullan ymmärtäväisempi puhe pojalleen.

Elokuvanteosta ja parisuhteissa elävien ihmisten välisestä riippuvuudesta kertova elokuva jää harmillisen pinnalliseksi metatasojen hyödyntämisestä huolimatta. Fassbinderin elokuvia ja elämää tunteville Peter von Kant antaa enemmän. Eurooppalaisen elokuvan huipullakin käväisseen Ozon parhaimpien elokuvien joukkoon se ei yllä.