Swimming Pool valkokangas

Sarah Morton (Charlotte Rampling), komisario Durwell-sarjallaan menestynyt rikoskirjailijatar kokee ammatillista turhautumista. Keski-iän kriisissään hän suhtautuu torjuvasti ikääntyvään lukijakuntaansa ja hakee tukea kustantajaltaan (Charles Dance), joka lähettää Mortonin maaseutuhuvilalleen Etelä-Ranskaan inspiroitumaan.

Sarah on jäykkyyteen asti pidättyväinen ja sisäänpäinkääntynyt keski-ikäinen nainen, jonka sirossa olemuksessa sensuaalisuus uinuu syvällä viivasuun takana. Hänen hahmostaan voisi loukkaantua, niin lähellä ilkeää stereotypiaa kuivasta englantilaisesta vanhastapiiasta se on. Hän on tottunut ilmaisemaan itseään kirjallisesti; hänen fyysinen olemisensa on vähäeleistä ja kulmikasta, vaatetus maskuliinista. Kirjailijan habitus on peräisin ohjaajan François Ozonin tutkimuksista, joissa hän analysoi todellisten rikoskirjailijattarien, kuten Patricia Highsmithin tai Ruth Rendellin valokuvia.

Ranskassa Sarah vetäytyy ylellisen huvilan rauhaan, nauttii varauksellisella tavallaan maaseudun vehreydestä ja pikkukylän idyllistä ja tuntee voivansa taas kirjoittaa. Hän työskentelee kurinalaisesti, syö kevyesti ja kokee elävänsä paratiisissa, mutta rauhaan ilmaantuu häiriötekijä kustantajan tyttären Julien (Ludivine Sagnier) ilmaantuessa varoittamatta lomailemaan. Julie on suorasukainen, aggressiivisen seksuaalinen nuori nainen. Hän asettuu asumaan, käyskentelee vähäpukeisena pihalla, ui, tuo humalaisen valikoimattomuudella kylän miehiä harjoittamaan kanssaan äänekästä seksiä. Sarahin kiinteä katse seuraa Julieta kuin ilmestystä, paheksuvan kiinnostuksen vallassa. Intensiivinen kirjoitustyö jatkuu, mutta nyt Julien inspiroimana.

Naisten ensitapaamisten keskinäinen vastenmielisyys muuttuu hitaasti molemminpuoliseksi uteliaisuudeksi. Heidän suhteensa herkkä kehittyminen ja heissä tapahtuvat muutokset ovat kiinnostavinta elokuvassa. Näemme Sarahin pehmenevän ja naisellistuvan, kun Julie elokuvan loppua kohti puhdistuu. Ehdimme nähdä ylpeän naamion alta vilauksen lapsen kasvoista. Ihmeellisintä on, miten tarkasti nuori miesohjaaja osaa samastua keski-ikäiseen naiseen. Charlotte Rampling elää vivahteikkaasti hienovaraiset muutokset Sarahissa, ja lopputulos on kokonaan uskottava.

Ozon kertoo tavoitelleensa käsikirjoituksessaan rikosromaanin rakennetta: tarina alkaa hitaasti, antaa lukijalleen rakennuspalasia, jotka tarinan loppupuolella nopeassa tahdissa asettuvat paikoilleen. Vasta aivan lopussa lukija näkee koko kuvan, joka voi näyttää aivan toiselta, kuin miltä alussa vaikuttaa. Juuri näin tapahtuu. Tarinan yllättävä murhamysteeriosuus sijoittuu elokuvan loppupuolelle. Tarina kumuloituu viimeisen kolmanneksen aikana nopeatahtisiin camp-henkisiin käänteisiin, joista jää jokseenkin häkeltynyt olo, tunne siitä, että näiden käänteiden myötä elokuva on turmeltu. Miksi, oi miksi tähän elokuvaan tarvittiin uhkauksia huuteleva kääpiö?

Ehkä katsoja voi myös ajatella, että näin hän saa kaksi elokuvaa. Alun herkkävaistoisen psykologisen tutkielman lisäksi irrottelevan camp-trillerin kaupan päälle! Molempia yhdistää läikehtivän uima-altaan unenomaisuus, Etelä-Ranskan kuulas valo ja Charlotte Ramplingin voittamaton eleganssi.